Hymystä kyyneliks ja taas hymyks takas

Tito ja Totti ovat paljon vapaana. Lähes kaiken ajan lenkeistä. Toki ovat kiinni, jos vaikkapa käydään ravilenkillä tai muuten tsempataan mukamas-hihnakäytöksen kanssa.

Lauantain aamulenkki sujui koirien mellastaessa takapihalla. Etsivät verkkopalloa vedestä ja ryteiköstä. Niillä oli hauskaa. Kepo liittyi seuraan ja annoin Titolle luvan käydä moikkaamassa jo pitkältä. Tito kiisi pihan halki kohti kepoa, joka seisoi jalat harallaan. Tito juoksi läpi, kutsuin ja Tito tykitti takaisin ja juoksi jalkojeni välistä. Hauska leikki.

Sitten tapahtui jotain, mikä kesti vain hetken. En ehtinyt nähdä kunnolla, mutta yht'äkkiä Totti juoksi vauhkona, karvat pystyssä ja hurjasti haukkuen luokseni. Se tuijotti aivan suunniltaan erästä miestä, joka kummallisesti juoksi pois - pälyillen samalla meitä. Rauhotin Totin, joka oli aivan hurjana. Olen nähnyt sen samanlaisena kerran, kun humalainen pyöräilijä ajoi Totin päälle.

Kepo oli kuitenkin ehtinyt nähdä, että Totti oli haistellut ja tallustellut omiaan, kun tämä mies oli juossut sitä kohti ja yrittänyt potkaista. POTKAISTA?! Tottia, joka ei mene ihmisten luo. Se voi käydä haistamassa sellaisia ihmisiä, joille puhun, mutta muuten se ei ole kiinnostunut.

Meillä oli tässä vaiheessa jo kova kiire, joten pistin Hotin ja Titon vain juoksemaan pihan kolme kertaa ympäri ja vein ne sisään syömään luita. Hotti oli koko episodin jälkeen sitä mieltä, että Kepokin on vähän kummallinen. Puhahti sille, mutta meni sitten haistelemaan ja rapsutettavaksi.

Minua itketti, koska mietin pientä Hottia ja sen jatkuvaa epäonnea. Sillä on ollut hammas palasina, silmässä reikä, jaloissa vekkejä, masussa reikä, kielessä joku ihme reaktio, se on tippunut laiturilta ja kallioilta, se on kohdannut irtokoiria ja tuhmia koiria, ja typeriä ihmisiä, sinkoutunut pyöräkolarin takia ojaan ja törmännyt vähän joka paikkaan. Aina Hotille sattuu ja tapahtuu.

Ja mites se henkinen puoli? Töitä on tehty ja Hotista on tullut hullun huoleton. Ja se aivan megasuperhypermakee. Mutta mikä on hyvän koiran mittari? Ei se, pelästyykö vai ei. Vaan se, kuinka nopeasti ja hyvin se palautuu!

Iltalenkillä etsittiin muut jalankulkijat ja Hotti meni epäröimättä kaikkien luo. Leikki ja söi, kun siihen oli mahdollisuus. JES!

Illalla Hotti pääsi ainokaisena mukaan halliin aksaamaan. Hotin treenaamisesta pikkunen juttu. Ei liian usein, ei paljon, mutta jonkun verran ajatuksella, kun tehdään. Lopputulos on aivan mieletön tykittäjä, joka tekee itsenäisesti ilman etupalkkaa hallin pitkän sivun päästä päähän hyppysuoraa ja taipuu parin aidan avulla tehtävään pyöritykseen siivekkeitä nuollen. Eiköhän me haeta tälle Ö-lonkat, jottei liikaa innostuta.

                                      

Aivan mieletön tuo on. Erittäin, siis erittäin itsenäinen ratamestari, mutta niin makee, että koitan jotenkin räpeltää ja olla muka osallisena sen suorituksissa.

Treeneistä jäi siis hyvä fiilis. Ja seuraavana päivänä tuli vielä parempi tunne, kun sain todeta, ettei kaikesta huolimatta ollut jäänyt mitään kummituksia miehistä tai ohikulkijoista yleensäkään.

Tänään töissä tiirailtiin kirkkaan auringon peittymistä tummeneviin pilviin toiveikkaina. Lunta.
Alkoi vähitellen ja sakeni pyryksi. Ja sehän tarkoittaa kelkkailua!

Kohta mennään!

Kamat kasaan ja kelkka lumille. Totille kerta oli ihan ensimmäinen ja vaikka vetoon on tehty tarkasti pohjat, ei minitreenikertoja ole kuin ehkä 15 alkaen ihan valjaisiin nojaamisesta. Totti on alusta asti ollut aivan loistava. Se menee nykyään jo ihan hulluksi, kun laitetaan vetovaljaat päälle ja asetan sen eteeni. Odottaa käskyjä ja lähtee räjähtäen liikkeelle. Ja matkaanhan lähdetään asiaan kuuluvalla tavalla - vähän kiljuen... Osaa kiihdyttää, hiljentää, pysähtyä, suunnat ja ohittaa ihmiset. Koiria ei ole vielä ollut ohitettavana.

Tänään siis aloitin niin, että koirat lämppäsivät vapaina, kävivät tarpeillaan ja minä potkuttelin omin avuin. Sitten tultiin paikkaan, josta on hyvä lähteä matkaan. Koirat kiinni ja voi sitä sähköä! Minä jalaksille ja käsky vetää. Ja nehän juoksivat. Täysiä, keskittyen. Ensimmäisillä etapeilla Totti oli Titon takana, jottei keksisi käydä Titon kaulukseen kiinni. You never know. Tehtiin 500-750 metrin pätkiä ja väleissä kehutauot ja lumen syömistä. Parin pätkän jälkeen siirsin pojat rinnakkain ja olipa ilo huomata, että kumpikin keskittyi vain vetämiseen, reagoivat käskyihin suht samalla tavalla ja juoksevatkin vielä samalla rytmillä. Täydellistä.

Vetojen jälkeen hymyilytti meitä kaikkia kolmea!