Jokunen päivä sitten tulin kotiin ja löysin Titon sängyltäni. Se istui siinä varsin tyytyväisenä eikä tehnyt elettäkään osoittaakseen katumisen merkkejä edes minun mielikseni. Käskin hämmästyneellä älähdyksellä Titon alas ja sehän hyppäsi sukkelasti lattialle. Meni parvekkeen oven eteen makoilemaan ja katsoi tyynen rauhallisena, että mitä minä hämmästelen.
Käytiin muutama päivä sitten sulaneella hiekkakentällä tokoilemassa ja otettiin yhtenä treeninä metallinoutoa. Tito lähti kiitäen kapulalle, otti hyvin suuhun, kääntyi tulemaan, pysähtyi ja sylkäisi kapulan suustaan. Jäin monttu auki katsomaan, koska tätä en ollutkaan aikaisemmin nähnyt. Tito ajatteli hoitaa homman loppuun tyylillään. Juoksi päättäväisenä kovaa luokseni ja oli tulossa jo ihan jalkojeni välistäkin. Ei tippunut palkkaa tästä suorituksesta.
Jäin mielenkiinnosta katsomaan, mitä se keksii. Ja sehän keksii! Juoksi hurjaa vauhtia takaisin kapulalle, mutta ei se sitä suuhun ottanut. Juoksi kapulan toiselle puolelle hyvin määrätietoisesti, koska kapulahan voi olla vaikka merkki... Siellä se kyttäsi, että nyt pitäisi palkan jo lentää. Noh, eipä lentänyt vieläkään. Raks, raks, raks ja horror collie mietti, mikä mättää. Kuonokosketus on aina varma valinta eli sitä oli pakko kokeilla. Siellä se koira oli noin 15 metrin päässä kuono kiinni kapulassa. Vaativa katse sanoi, että nyt voisi jo lelu lentää. Kun temput eivät tepsineet, keskeytin pelleilyn ja hain kapulan ihan itse. Tässä vaiheessa Tito mietti, että turha sitä kapulaa on edes hakea, kun minä haen sen kuitenkin.
Tito-Nova 1-0.
Illalla metalli olikin taas parasta maailmassa. Aina ei kannata edes yrittää ymmärtää. Parempi vain nauraa ja jatkaa.
:-D
VastaaPoista