Toinen yritys

Blogi ehti olla alle vuorokauden suljettu ja sain monta s.postia, viestiä ja kyselyä.

"Miksi olet muuttanut blogisi salaiseksi?!"

Minä kirjoitan blogia useasta eri syystä.
Haluan pitää kirjaa siitä, mitä olen Titon kanssa tehnyt. Myöhemmin on hauskaa lukea ja muistella asioita, joita ei muuten enää muistaisi. Tietokoneella kirjoittaminen on (valitettavasti) mielestäni kätevämpää kuin päiväkirjaseen raapustaminen. Jos näkisitte käsialani, tukisitte varmasti tätä ajatusta.

Minun päässäni käy jatkuvasti kova vilske. Analysoin tarpeettoman paljon ja pohdin asiat monesta eri näkökulmasta. Saan ajatusruuhkan päässäni hetkeksi hiljaiseksi, kun istun alas ja kirjoitan ne näkyville. Näkyville minulle itselleni sekä teille lukijoille.

Ajatusten jakaminen muiden kanssa on antoisaa. Minä pidän blogeista, joissa kerrotaan muutakin kuin "treenattiin ruutua". Lisäksi ei tarvitse kirjoittaa paljon, että mielenkiintoni herää. Jos tämän ruudun treenamisen lisäksi on mietitty kyseisen koiran oppimisprosessia ja treenitilannetta, mietitty vähän eri vaihtoehtoja sekä katsahdettu tulevaisuuteen, I like.

Arkielämässä tapahtuvista seikoista kirjoittaminen vaatii usein paljon kirjoittajalta. Se, että julkisesti kirjoittaa oman koiransa rähinöinnistä, yksinolo-ongelmista, rauhoittumisongelmista, varastelusta tms., saa minulta arvostusta. Ongelmista kertominen julkisesti avaa usein keskustelua. Joku saattaa kertoa, että omalla koiralla on samanlainen ongelma. Toinen puolestaan on löytänyt toimivan keinon ja jakaa tämän tiedon. Kolmannella on toisenlainen näkemys ongelmaan, mikä saa neljännen yhtymään keskusteluun. Keskustelijat eivät ehkä tunne toisiaan, mutta heitä yhdistää jokin asia. He voivat auttaa toisiaan monella tavalla tietämättäänkin.

Arkikäytösongelmien lisäksi blogeista voi saada hienoja oivalluksia treenaamiseen. Vaikka itse on pohtinut esimerkiksi tietyn liikkeen opettamista moneen kertaan ja puhunutkin siitä kavereiden kesken, ratkaisu voi löytyä muualta. Blogimaailmassa liikkuessa ei voi koskaan tietää, mitä seuraavan linkin takana on. Siellä voi olla jotakin todella tylsää, jota ei jaksa lukea tai katsoa kuin 5 sekuntia. Toisinaan auennut blogi voi olla kuitenkin kuin katkelma omasta elämästä. Tekstiä lukee mielenkiinnolla ja yht'äkkiä onkin lukenut kaikki tekstit kyseisestä blogista. Voi olla, että joku muu opettaa samoilla periaatteilla tai on löytänyt keinoja, joita itse ei ole tullut koskaan ajatelleeksikaan. Blogia lukemalla tekee mieli pukea treeniliivi päälleja lähteä heti kokeilemaan oman koiransa kanssa. "Miksi en itse tuota ole ajatellut? Olisiko tässä ratkaisu meidän pulmaan?"

On myös kiehtovaa seurata, miten joku edistyy koiransa kanssa. 

Kirjoittaminen voi olla myös terapeuttista. Ramin kuolema on ollut minulle valtava asia. En voi mennä saareen vanhempieni luo viemättä kynttilää Ramin haudalle. Menetyksestä  kertominen julkisesti oli minulle iso asia. Kuka tahansa sai lukea, miltä minusta tuntui. Sisälläni vellovista tunteista ja ajatuksista kirjoittaminen oli minulle kuitenkin paljon tärkeämpää. Tämä oli minun tapani käsitellä Ramin menetystä - olen iloinen, että niin tein.

Kun minulla on mahdollisuus saada muiden blogeista oivalluksia ja ajatuksenaiheita, olen suunnattoman iloinen, jos joku voi saada samoja kokemuksia minun blogistani.

Minä haluan saada aikaan keskustelua. Minä olen puoliksi hollantilainen ja minä puhun - paljon.

Miksi siis kaiken tämän jälkeen suljin blogini? Koska tuntui, etten voikaan enää kirjoitaa haluamallani tavalla. Muutamia tekstejäni ymmärrettiin todella väärin ja sain aikaan pienen sanasodan. Nämä väärinkäsitykset on toivottavasti viimeistään eilen setvitty asianomaisten kanssa.
Lainaan itseäni: "Minä pidän sinisestä, mutta se ei tarkoita, että sinunkin täytyy siitä pitää."

Loppuun kuvia (minusta), jotka tukevat ajatustani: Elämässä pitää olla kokemuksia.

Jep, minä turkoosissa.

Kaunis koira

Tito kävi eilen kuvissa ja alustavasti kuvat näyttivät Pellen mukaan hurjan hyviltä. Sanoi, että Titolla on kauniit luut... Toivotaan, että viralliset tulokset ovat myös "kauniit".
Kuvautin lonkat, kyynärät, olat ja lannerangan. Silmätkin tiirattiin läpi. Kaikki näytti  hyvältä eli nyt voidaan hyvillä mielin jatkaa rymyämistä.

The more you sweat in practice, the less you bleed in battle.

Tässäpä tunnelmia lauantaisista hallitreeneistä.
Toisissa treeneissä Janni oli tehnyt radan, jossa alussa pääsi astetta kovempaa. Ensimmäisen putken jälkeen aiita takaakierrolla ja sen jälkeen jotain niin ihmeellistä, ettei pää meinannut pysyä mukana. Tokihan Tito meni oikein sitten, kun itse tajusin, mihin suuntaan piti pyöriä ja missä koira on missäkin vaiheessa. Tuntui niin hassulta, kun Tito löytyi alussa pyörähdyksen jälkeen vasemmalta puoleltani, kun odotin sen tulevan oikealta. Missä kädet, missä jalat?


Takaakierto onnistui omasta mielestäni hyvin ja ihmeellinen balettipiruettitanssi myös - koirakin löytyi oikealta puolelta! Piruetin jälkeen oli yhdeltä aidalta vippaus (joku semmonen, kun koira viskataan pois). Tämä oli meidän takapihaharjoittelusta tuttu juttu ja onnistui hienosti. Tuntuu kivalta treenailla nyt oikeilla esteillä, kun ei tarvitse kuitenkaan aloittaa ihan nollasta.


Agin jälkeen näytin Titon seuraamista. Kyllähän se seurasi. Näistä treeneistä virisi pieni (mutta vain pieni) tokointo ja useamman kerran viikossa ollaankin tehty kaikkea pientä. Minä tunnetusti harrastan tätä askartelua koirien kanssa.


Lopussa taisin kipata nurisijan BOT päällä kyljelleen. Jännä, miten hiljaa koira osaa piipittää. Niin kauan siinä sitten köllitään, että se pienikin kitinä loppuu.


Kolmansissa treeneissä halusin tehdä ralliradan. Kolme aitaa, mutkaputki, kolme aitaa ja taas mutkaputki. Näin saatiin hieno ellipsi ja siinä sai mennä kovaa. Tämän jälkeen tehtiin omatekoinen hyppytekniikkasarja Titolle. Titohan ei ole rimoja kauheasti nähnyt ja olen nähnyt kuvista, että niitä käytetään kisoissa. Pitäisi mennä yli - ei ali eikä läpi. vaihdeltiin rimakorkeuksia ja aitojen etäisyyksiä. Yksikään rima ei tippunut, mutta en yhtään yllättynyt, että Tito hyppää kuin bc. Ponnistaa kaukaa, matalana ja rimaa hipoen.


Minusta ei kuitenkaan ole hyppytekniikan hiomiseen. Jos tuo olisi rymistellyt päättömästi rimoista läpi, harkitsisin kursseille lähtöä. Voihan se olla tulevaisuudessa edessä. Juuh, kannattaisi tehdä nyt, ettei opi väärää tekniikkaa. Meidän kannattaisi myös pitää niitä lepopäiviä useammin kuin kerran kuussa. Olisi myös hyvä liittää liikkeisiin käskyjä. Ennen kaikkea - pitäisi opettaa rauhoittuminen kunnolla.


Muutin vähän romuralliradan aitojen paikkoja ja treenasin vielä takaaleikkaamista. Titon kanssa on niin kiva tehdä, kun se viidessä minuutissa voi kehittyä paljon ja oppia mitä vain. Ohjaaja tarvitsee samaan paljon pidemmän ajan.
Syy: Ohjaaja miettii liikaa. Koira elää hetkessä ja tekee parhaansa.

Näissä treeneissä tein lopussa myös seuruuta ja pari vauhtinoutoa.


Neljännet treenit menivät ohi suun, koska olin aikaisemmin päivällä kokeillut lentämistä huonolla tuloksella. Olisi ollut kiva osallistua, koska paikalla oli vain pari kaveria eli olisi ehtinyt treenata hurrjan paljon.


Viidennet treenit käytiin viime lauantaina ja Tito aloitti putkilla ja aidoilla. Vähän tutkailtiin, kuinka paljon sitä pitää saattaa esteille (ei paljon), miten poju kääntyy, kun on niitä rimoja ja missä vaiheessa minä liikun ja käskytän. Ihan perusjuttujahan sieltä ilmeni: kolisee eikä käänny heti, jos saatan liikaa ja olen myöhässä. Tuntuu vähän hölmöltä kirjoittaa, että minun pitää luottaa Titoon enemmän ja ohjata selkeämmin. Kuka ei olisi kirjoittanut niin blogiinsa? 


Tehtiin jokunen hyppysarja muodon vuoksi, mutta tekniikan analysoimisen sijaan jäimme keskustelemaan itse hyppytekniikan treenaamisesta.


Lopuksi kokeiltiin Jannin taiteilemaa rataa. Vaikka Tito teki omasta mielestäni oikein kivasti takaaleikkauskohdan, sain jäätävän tuomion. Tito kiva, Nova ei-kiva. Käteni huiskautus toimii, koska Tito on sen oppinut. Jannilla oli kuitenkin tähän vaihtoehto, jossa piti käyttää kahta kättä ja kääntyillä kamalan monta kertaa - vaikka sen koiran voi myös vain huiskaista sinne esteelle. Sunnuntaina treenattiin sitten useampi sessio tätä kaksin käsin kääntämistä. Lauantaina nähdään, onko oppi menny perille.
 

Viidensissä treeneissä en tehnyt ollenkaan tokoa, koska olin tehnyt jo useamman setin päivällä.


Päälimmäisenä ajatuksena näistä treeneistä on ollut: Lisää!
Onneksi on talvi, etten käy joka päivä treenaamassa lähikentällä. Titon kanssa on kiva treenata ja treenikaverit ovat osaavia. Kun porukassa on useampi harrastaja, koulutustyylejä on vähintään yhtä monta. Näin ollen treeneistä saa paljon irti. Jonkun kanssa voi aina pohtia ja analysoida, miten ja miksi. Koska omassa päässä menee lujaa koko ajan, voin pohtia tietysti itsekin, miten ja miksi. On kuitenkin mielekkäämpää jakaa ja vastaanottaa kuin pyöritellä oravanpyörää omassa päässään. 

Talvi tuli

Getting better

Viime lauantainen rysäys hyppyriltä sai minut miettimään hetken elämääni (ja tyhmyyttäni). Aika, jonka makasin rysäyksen jälkeen rinteessä, oli todella pitkä. Makasin enkä voinut liikuttaa kuin käsiäni. Kaikki muu sattui aivan käsittämättömän paljon. Katsoin sinistä taivasta ja aloin miettiä, minkälaista elämä olisi, jos en voisi enää juosta. Mitä jos minulle jäisi jokin pysyvä vakava vamma? Mitä jos käveleminen tuottaisi tuskaa koko loppuelämän? Jos en voisi kävellä lainkaan?

Ajatukset olivat kamalia. Yritin liikuttaa vähän varpaitani ja se sai koko kroppani huutamaan. Onneksi en ollut laskemassa yksin ja Mari tuli paikalle kysymään, olenko hengissä. Seuraavat päivät makasin sängyllä, popsin erilaisia särkylääkkeitä ja nahistuin.

Titon lenkittäminen sujui seuraavasti:
Eteiseen jokaista mahdollista tukea käyttäen - hyllyt, tuolit, keittiöjakkara... Eteisessä pukeutuminen noin vartissa. Tito tuo avaimet, hihnansa ja kengät. Hanskoiksi ehdottaa neulesormikkaita, mutta ymmärtää vaihtaa GTX-rukkasiin, kun kerron ulkona olevan pakkasta. Pyydän Titoa hyppäämään minua vasten, jotta voin laittaa hihnan kiinni. Rappukäytävillä huomaan, että ikkunoissa on pienet ikkunalaudat, joista saan tukea. Enpä ole niitä aiemmin huomannut. Otamme hissin yhtä kerrosta varten.

Ulkona valitsen etupihalle vievät portaat, koska niitä on huomattavasti vähemmän kuin takapihalle vieviä. Raahaudun portaita alas ja Tito pysyy vieressä. Kun pysähdyn hetkeksi, Tito katsahtaa kysyäkseen, joko mennään. Pihalla lähden määrätietoisesti etenemään talon toiselle puolelle. Takapihalla Tito voi olla vapaana. En vaadi Titoa kävelemään jalkani vieressä, koska tällä nopeudella en kokisi sitä reiluksi. Tito kävelee välillä vieressäni ja välillä vähän edempänä. Pienikin kiristyksen tunne hihnassa, Tito kääntyy heti takaisin ja odottaa lupaa jatkaa. Mennään, mennään.

Pääsemme kohtaan, josta takapiha alkaa. Pyydän Titoa taas hyppäämään vasten, jotta saan hihnan irti. Käsken alas ja käymään maihin. Sitten hinaan itseni takapihaa kohti. Jossain vaiheessa vapautan kauempana makaavan otuksen. Se sinkoaa niin kovaa ohitseni, että lumi vain pöllyää. Se juoksee ristiin rastiin pitkin pihaa. Minä seison paikallani tai yritän löytää lumikinoksen päältä asentoa, joka ei sattuisi kovin paljon. Istun auringossa ja katson mustavalkoista kiitäjää. Välillä käsken Titon maihin, kehun ja kutsun, jotta voin palkita pienellä lumipöllyllä. Kun takalistoni on umpijäässä, on aika lähteä takaisin kotiin. Titolle hihna tutulla tavalla, kun kumartuminen ei onnistu.

Kun pääsemme kotiin, olen valmis nukkumaan. Tito auttaa riisuutumisessa ja tykkää erityisesti kengännauhoista, koska ne eivät anna lopussa periksi. Hassu koira.

Eilen ja tänään on ollut jo huomattavasti helpompaa. Pystyn nostamaan lattialta tavaroita, vaikka siihen meneekin tavallista enemmän aikaa. Pystyn myös istumaan pidempään ilman, että selkä puutuu. Lauantaina aion olla valmis aksaamaan eli juoksukunnossa.

Ai niin, ambulanssin toinen hoitaja sanoi, että itsesuojaluvaisto kasvaa, kunhan tarpeeksi monta kertaa teloo itseään. Miten lohduttavaa!