PERKELE, joka meinasi pysäyttää pupunkin

Tänään olin töissä piiiitkän päivän. Herätys oli rapsakasti 0430, mikä on muuten jopa ihan ok, mutta ei silloin, kun pitkien avantouintien ja saunomisten jälkeen on päässyt nukkumaan vasta keskiyön jo lyötyä. Koirat saivatkin hiljaisessa aamussa juosta menemään, mutta mitään oikeaa lenkkiä ei kyllä tehty.

Töissä pitkälle iltapäivään ja sieltä ystävän kanssa kotiin. Otettiin koirat ja lähdettiin viettämään iltaa aurinkoisille pelloille. Paljon oli kansaa liikkeellä, mutta hyvin sieltä luovittiin välistä täydelliselle paikalle istuskelemaan. Koirat juoksivat ja remusivat, aikuiset pohtivat universumin kuvioita.

Kun parisen tuntia oli vierähtänyt istuskelua ja koirien kanssa peltojen kiertämistä, aurinko painui unille seuraavaa päivää varten. Mekin suuntasimme kotia kohden, on meinaa kylmä, kun aurinko lähtee latautumaan.

Pojat kävivät innoissaan ojassa vielä rypemässä, ja me ihmiset jatkoimme jutustelua. Kunnes näin ojan vieressä olevien puskien välistä maailman nopeimman Titon kiitämässä kuin salama. Puskasta sinkosi ensin rusakkojänispupukanieläin ja perässä mustavalkoinen elämästään täysin rinnoin nauttiva Tito.

PERRRRRRKELE!!!!

Karjaisuni, ja pari samanlaista heti perään, kajahtivat muuten niin rauhallisen tienoon hiljenevässä illassa. Ihmiset pysähtyivät, lapset pysähtyivät, ystäväni pysähtyi - Tito pysähtyi. Täydestä ajosta tuo erehtyväinen karvahousu vajosi maahan makaamaan ja päätyi vain nopeasti vilkaisemaan vielä näkyvän jäniksen perään.

Hetki ei kestänyt kauan, mutta se oli maaginen. Ei ollut muita, näin vain silmäkulmassani juoksevan pupun ja Titon, joka makasi visusti maassa. Menin Titon luokse, kehuin ja annoin tulla hyppäämään vasten. Samalla kutsuin luokse myös Totin, joka nökötti hyvin onnettoman näköisenä ojan vieressä. "Se huutaa..."

Niin saivat pojat kuulla olevansa maailman parhaita. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut Titon tuollaisen ajon keskeyttämään. Se on juossut pupujen perässä aivan liian monta kertaa ja koko viime vuosi niitä pitkäkorvia metsästettiin yhdessä. Minä jopa googlettelin, mistä löytyisi Helsingissä eniten pupuja. Onneksi silloisella kotiseudulla oli hyvät apajat ja saatiin silloin tällöin harjoituksia aikaiseksi. Ei ollut helppoa meistä kummallakaan, mutta niin alkoi valoa näkyä tunnelin päässä. Syksyllä päästiin jo siihen, että hihnassa ollessaan Tito ei sen kummemmin tehnyt eleitä lähteäkseen pupujen perään. Oli kyllä kiinnostunut, muttei jäänyt tapittamaan ja ruvennut korvattomaksi. Iso askel oli sekin, että pupujen pingottua turvallisemmille maille, saatoin päästää Titon vapaaksi ilman pelkoa, että se heti lähtisi etsimään karannutta paistiaan.

Tänään Tito lähti, mutta en osannut pahoittaa siitä mieltäni, koska se lakosi maihin karjaisustani.
Mansikkana kakun päällä oli vielä lönköttely kotiin, minkä molemmat koirat tekivät niin rauhallisessa mielentilassa, että omakin mieli lepäsi niitä katsellessa.

Huhheijaa, on tässä menty eteenpäin pupujen kanssa. Ajoista, jolloin kiljuin epätoivoisena Titon perään, kun se eli elämänsä parasta hetkeä pupun perässä kiitäessään. Ajoista, jolloin tartuin epätoivoni vallassa koirista parhaimpaan ja olin valmis tekemään siitä jauhelihaa (mutta päädyinkin lehtipihvin nuijimiseen). Ajoista, jolloin jo pupun näkeminen sai aikaan Titon virittymisen taajuuksille, joista palautuminen kesti pitkään.

Epätoivoni on vaihtunut jämäkkään: "Sähän et perrrkele tee noin!"

Historiallinen päivä meille - ja lapsille, jotka seurasivat tilannetta viereisestä leikkipuistosta.
"Äiti, mikä se pellllkele on?"