Runo Rusakolle

Joskus mietin, kuinka paljon helpompaa olisi ilman sinua.
Iltahämärälläkin voisin lenkkeillä ilman pientä pelkoa, että tulisit tapaamaan Titoa ja Tottia.

Joskus emme tapaa pitkiin aikoihin.
Silloin unohdan sinut, aika kultaa muistot ja tiedäthän, vaivun pilvilinnoihin.

Olemme tavanneet niin monta kertaa.
Vai sanoisinko, että te olette tavanneet. Pojathan ne ovat sinulle pitäneet enemmän seuraa.

Tai oikeastaan Tito. Se on se tummempi.
Nopea kuin tuuli, nokkela kuin kettu - persoonana ei hullumpi.

Totti on kahelimpi, mutta et taida sitä tuntea.
Olen pahoillani, että sinun tapaaminen on juniorille aina niin vaikea.

Totti rakastaa kyllä juoksemista - niin kuin sinäkin.
Mutta tiedätkös, Rusakko? Minun "perkele" voittaa perässäsi juoksemisenkin.

Toki meillä on Tito, se on se sinun juoksijakaveri.
Viekas ja vikkelä sprintteri.

Tito on juossut kanssasi jo monta vuotta.
Ne ovat olleet minulle vaikeita hetkiä. Täynnä epätoivoa.

Kun Tito lähtee kanssasi juoksemaan,
korvissani humisee ja vaivun maahan kyvyttömänä huutamaan.

Se hetki on lyhyt, kyllä minä tiedän sen.
Mutta ehdin käydä läpi jo Titon ruumiin löytymisen.

Siksi olemme tehneet töitä eikä Tito ole päässyt juoksemaan kanssasi.
Tosin viimeksi yllätit minut ja molemmat pojat istumalla puskassasi.

Lähdit pinkomaan niin kovaa.
Ei siinä ehtinyt sanoa edes "kissaa".

Tällä kertaa hetki oli vielä lyhyempi kuin yleensä.
Totti meni vaikeaksi sinun näkemisestäsi ja Tito näytti pitkästä aikaa kyntensä.

Mutta minä tiesin, että tämän erän sinä häviäisit, Rusakko.
Koska minun "perkele" tunkeutui kahden karvakorvan tajuntaan ja toimi kuin haulikko.

Kaksi koiraa tipahti maahan makaamaan.
Ja sinä pääsit matkaasi jatkamaan.

Veikkaan, että vedät vielä joskus pidemmän korren.
Mutta tällä kertaa minä voitin ja minä aion pitää tämän onnen.