Ensimmäinen kerta - BIKEJORING!

Pari iltaa sitten sain yhden kirjoitusprojektin päätökseen ja siitäkös mieli keveni. Koska päivän kovin kuumuus ja paahde oli jo hellittänyt yhdeksän aikaan, ajattelin lähteä kokeilemaan villiä yhdistelmää - Tito, Totti ja pyörä. Siis vetohommana. Ei koiria vapaana ympärillä juoksemissa tai vieressä ravaamassa. Ihan kunnolla koirille releet niskaan ja vedoksi!

(Fiiliksiä tammikuun ensimmäiseltä sparkkilenkiltä löytyy tästä.)

Pyöräiltiin ensin pelloilla jonkin aikaa, jotta pojat saivat lämmitellä, käydä tarpeillaan - ja päästellä suurimmat intoilut pois. Enpä olisi kuvitellut joskus edes ajattelevani näin. Että suurin kiihko pois ennen varsinaista suoritusta. Kaikkea sitä...

Koska Totin touhut jännittivät aivan hirvittävästi, otin ensimmäisenä Titon vetojuhdaksi. Valjaat niskaan ja koira pyörän eteen. Osasi hienosti seistä paikoillaan nokka eteen suunnattuna ja lähteä liikkeelle, kun käsky kävin. Ja niin mentiin. Tito juoksi ja ehkä noin 500 metrin jälkeen pysäytin. Palkkasin ja otettiin uudestaan. Totti sai juosta vapaana, kun Titon kanssa kokeiltiin. En ole koskaan mennyt vetoja pyörällä, joten tässä on minullakin paljon opittavaa. Vauhti on niin kova, että suojia voisi olla kypärän lisäksi enemmänkin. Ja lasit! Suojalasit ensi kerralla ehdottomasti, jotta voin pitää silmiäni auki ilman ötökkäparvien tunkeutumista silmiini.

Tito osaa!

Titon kanssa taisin ottaa kolme pätkää. Sitten oli vuorossa molempien koirien yhdistelmä. Ja tiedättekös, nyt jännitti. Sydän sykki kuin ensimmäisissä volttiharjoituksissa sirkuksessa. Näin itseni ojassa makaamassa. Näin tippuvani pyörän tangolle (miesten malli). Näin koirat juoksemassa horisontissa tyhjä pyörä perässään. Näin liinojen sotkeutuvan pyörän ketjuihin. Näin ketjujen tunkeutuvan pohkeeseeni kaatumisen seurauksena. I saw it all!

Valjaat Totille. Liinat kiinni. Ja niin alkoi huuto ja mekastus. Totti huusi, Tito alkoi huutaa - minä huusin. PERKELE SENTÄÄN! Ei mitään hallintaa. Samalla meinasin naurata katketakseni ja koettaa olla vakuuttava. Totti on hullu. Se on niin hullu. Se on niin ihanan hullu!

Koska seistessä oli huono menestys paikalla pysymisen kannalta, laitoin koirat makaamaan tällä kertaa. Täytyy harjoitella tuota seisomista Totin kanssa kahdestaan. Alkaa nimittäin minulta voimat loppua, kun alla on pyörä, edessä kaksi kahelia ja pyörän satula iskee kerta toisensa jälkeen selkääni.

Ensimmäinen yhteinen veto edessä.

Kun päästiin lähtemään liikkeelle, en polkenut. En sitten yhtään. Suoraa hiekkatietä ja apua, mikä vauhti. Parhaimman menon kohdalla aloin jo jännittää pysähtymistä. Tito kyllä, mutta Totti. Vetäisikö se Titon mukanaan tielle tottelemattomuuteen? "SEIIIIS!" Ja pojat pysähtyivät. Huh, edes jotain mennyt Totillekin päähän.

Käännettiin pyörä ja lähdettiin takaisin samaa tietä. Tarkoitus oli mennä vain sitä hiekkatietä, mutta kuinkas sitten kävikään. Tuli risteys: "VAS VAS!" Me jatkoimme. Ohi lenkkeilijöiden. Ohi uusien risteyksien. Kohti metsän lenkkipolkuja. Ohi koirakoiden (meni hyvin!) ja ohi asutusten. Mäkiä ylös ja alas. Oikealla, vasemmalle. Kovaa, lähes hyytyen ja taas tsempaten täysiä. Uusien mutkien taakse. Menimme yhdessä ja voi sitä onnen tunnetta. Samanlainen lämmin olo kuin tammikuussa Levillä kelkkaseikkailuilla. Tunne, että me olemme yhdessä tiimi. Kukaan ei lyö rukkasia tiskiin, jokainen tekee töitä. Minä poljin mäkiä ylös, minkä jaksoin, ja pojat juoksivat vierekkän kielet pitkinä pitäen laukan alusta loppuun.

Hämärä kuva lenkin jälkeen.

Vähän ennen tuttuja peltoja päästin pojat vapaaksi juoksemaan. Pelloilla hidastettiin vielä vauhtia ja ravailtiin lopulta pidennettyä reittiä kotiin. Pidennettyä, jotta kaikkensa antaneet koirat saivat käydä lillumassa ojassa. Ja pyörimässä hiekassa.

Ensi kertaa ajatellen:
* Mukaan suojalasit
* Vähän lyhyempi seisinki
* Totille odotusharjoituksia

Hetken tie on kevyt

Video, jonka Tito & Totti (@totti_tito_) julkaisi 28. 04ta 2016 klo 13.55 PDT

Tärkeää materiapohdintaa

Muuton myötä on täytynyt käydä tavaroita läpi. Ja on muuten ollut sitä tavaraa. Laatikoittain, säkeittäin, kasoittain.

Sitten iski ahdistus tavarasta. Hyyh, niin paljon turhaa, niin paljon roskaa. Ja sitten sitä lähti. Laatikoittain, säkeittäin, kasoittain. Ah, niin paljon parempi olo. Ajatukset kulkevat, kun sälää ei ole mahdottomia määriä joka puolella. Ei tämä koti näytä Kotilieden kannelta vielä, eikä varmasti tule sitä olemaankaan, mutta suunta on hyvä! On vielä lehtipinoa, papereita, vaatteita ja sitten blogiin liittyen - koiratavaraa.

Nyt on arvioni mukaan noin 2 isoa laatikkoa täynnä koiratavaraa, jotka lähtevät.

"En käytä, en ole koskaan käyttänyt, liian isoa, liian pientä, mikä tämä on, miksi minulla on tällainen?"

Kun lajittelin tavaroita säästettäviin ja lähteviin, heitin heti kättelyssä roskiin taluttimet, joista ei ollut enää mitään iloa. Lukot otin talteen, mutta pois lähtivät kuivuneet gripit, yhteen käyttökertaan jääneet yksilöt, liian erikoiset taluttimet, rispaantuneet jne. Ah, taas kerran tuntui hyvältä.

Kunnes pari viikkoa sitten Tito ja Totti leikkivät nuoremman hakemalla taluttimella. Minä ihan todella ajattelin sillä hetkellä, että kylläpä nuo taluttimet aina vain kestävät. Wrong! Juuri sillä hetkellä talutin petti ja se siitä. Seuraavana päivänä meni toinen. Noh, too bad. Kaivoin laatikoista pari nahkatalutinta, joita en ollut koskaan käyttänyt. Ne olin ajatellut ottaa keväällä käyttöön, kokeilla fiiliksiä ja sen jälkeen päättää, saisivatko jäädä. Tulivat siis käyttöön. Lopputulos, en pidä nahkataluttimista. Siis ollenkaan. Ne eivät liu'u toistensa lomitse, vaan menevät solmuun. Ne keräävät kosteutta. Niissä on väärät lukot. Äh, miten ärsyttävää. Mutta en sitten sen enempää kaivellut laatikoita toisenlaisten taluttimien toivossa. En myöskään halunnut tonkia jo laatikko ö:hän siirrettyjä. Se olisi tavaroiden ja materian voitto. Joten niillä nahkaisilla on sinnitelty. Suunnitelma on käydä ostamassa tietyt muutaman euron taluttimet, jotka ovat aivan loistavia. Ja sitten nuo nahkaiset lähtevät!

Materiasta puhuttaessa on kaiketi mainittava uusi perheenjäsen. Halusin nimittäin "kakkospyörän" koiria varten ja nyt se on kotona. Maastopyörä etujousituksella, helposti vaihtuvat vaihteet, ei lukkopolkimia ja pystympi ajoasento kuin "ykköspyörässä". Tänään vein Kuman eli tuon sporttisen kaunokaisen ja koirat ensimmäistä kertaa lenkille yhdessä. Mentiin läheisille niittypelloille ja päästin koirat vapaaksi. Ja lähdin sotkemaan. Tai oikeammin huhkimaan ja vääntämään. Aivan hirveän tuntuista liisteriä. Mietin jo, olivatko eilisillan treenit ja aamun viiden herätys vieneet näin tehokkaasti voimat, mutta ne eivät tuntuneet kuin tekosyiltä.

Veivasin sinnikkäästi pienellä raivolla eteenpäin kohti pitkää suoraa tietä, joka kulkee peltojen välissä. Kun pääsin tielle, alkoi pyöräkin kulkea. Repesin nauramaan ja totesin ääneen koirille, että kai se nyt keskellä peltoa ajaminen on raskaampaa kuin hiekkatiellä tai vaikka pyörätiellä. Onhan se kestävyyskunto sellainen paskanakki meikäläiselle ja siinä on valtavasti tekemistä. Mutta onneksi tilanne ei suinkaan ole niin huono kuin ehdin hetken pelätä.

Näin ensimmäisellä kerralla veivasin menemään ensin noin puolitoista tuntia sitä pitkää suoraa päästä päähän useamman kerran ja monta kertaa käytiin peltojakin valloittamassa. Ihan vain rymisteltiin, minne huvitti. Tulen hurjan iloiseksi, kun näen koirien juoksevan vapaana. Kun ne pinkovat pitkin peltoja ja tuntuvat villeiltä. Vapailta ja villeiltä.

Kiinnitin paljon huomiota poikien juoksutyyliin. Tito juoksee määrätietoisesti. Se osaa juosta tasaisemmin ja vaikuttaa siltä kuin voisi jatkaa maailman loppuun asti. Totti... Totti juoksee voimalla. Se juoksee kuin gebardi. Se käyttää koko kroppaansa ja ponnistaa voimakkaasti takajaloillaan.

Kun sormeni olivat jäätyneet kuoliopisteeseen saakka, kytkin koirat. Lähdimme kiertämään toisia peltoja ja uudempia seutuja. Pyysin(muutaman kerran...) koiria ravaamaan ja sillä mentiin puoli tuntia nopealla tahdilla. Kodin lähestyessä hyppäsin pois satulasta ja kävelimme loppumatkan.

Kotona olimme kaikki hurjan hyvällä tuulella. Uusi pyörä on hyväksytty laumaan!

Milloinkahan sitä uskaltaisi kokeilla vetoja tällä vekottimella?!

Kuva, jonka Tito & Totti (@totti_tito_) julkaisi 22. 04ta 2016 klo 8.29 PDT

Aurinkoisen aamun hetki

#titotti #bordercollie #bordercolliesofinstagram

Video, jonka Tito & Totti (@totti_tito_) julkaisi 17. 04ta 2016 klo 11.17 PDT

PERKELE, joka meinasi pysäyttää pupunkin

Tänään olin töissä piiiitkän päivän. Herätys oli rapsakasti 0430, mikä on muuten jopa ihan ok, mutta ei silloin, kun pitkien avantouintien ja saunomisten jälkeen on päässyt nukkumaan vasta keskiyön jo lyötyä. Koirat saivatkin hiljaisessa aamussa juosta menemään, mutta mitään oikeaa lenkkiä ei kyllä tehty.

Töissä pitkälle iltapäivään ja sieltä ystävän kanssa kotiin. Otettiin koirat ja lähdettiin viettämään iltaa aurinkoisille pelloille. Paljon oli kansaa liikkeellä, mutta hyvin sieltä luovittiin välistä täydelliselle paikalle istuskelemaan. Koirat juoksivat ja remusivat, aikuiset pohtivat universumin kuvioita.

Kun parisen tuntia oli vierähtänyt istuskelua ja koirien kanssa peltojen kiertämistä, aurinko painui unille seuraavaa päivää varten. Mekin suuntasimme kotia kohden, on meinaa kylmä, kun aurinko lähtee latautumaan.

Pojat kävivät innoissaan ojassa vielä rypemässä, ja me ihmiset jatkoimme jutustelua. Kunnes näin ojan vieressä olevien puskien välistä maailman nopeimman Titon kiitämässä kuin salama. Puskasta sinkosi ensin rusakkojänispupukanieläin ja perässä mustavalkoinen elämästään täysin rinnoin nauttiva Tito.

PERRRRRRKELE!!!!

Karjaisuni, ja pari samanlaista heti perään, kajahtivat muuten niin rauhallisen tienoon hiljenevässä illassa. Ihmiset pysähtyivät, lapset pysähtyivät, ystäväni pysähtyi - Tito pysähtyi. Täydestä ajosta tuo erehtyväinen karvahousu vajosi maahan makaamaan ja päätyi vain nopeasti vilkaisemaan vielä näkyvän jäniksen perään.

Hetki ei kestänyt kauan, mutta se oli maaginen. Ei ollut muita, näin vain silmäkulmassani juoksevan pupun ja Titon, joka makasi visusti maassa. Menin Titon luokse, kehuin ja annoin tulla hyppäämään vasten. Samalla kutsuin luokse myös Totin, joka nökötti hyvin onnettoman näköisenä ojan vieressä. "Se huutaa..."

Niin saivat pojat kuulla olevansa maailman parhaita. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut Titon tuollaisen ajon keskeyttämään. Se on juossut pupujen perässä aivan liian monta kertaa ja koko viime vuosi niitä pitkäkorvia metsästettiin yhdessä. Minä jopa googlettelin, mistä löytyisi Helsingissä eniten pupuja. Onneksi silloisella kotiseudulla oli hyvät apajat ja saatiin silloin tällöin harjoituksia aikaiseksi. Ei ollut helppoa meistä kummallakaan, mutta niin alkoi valoa näkyä tunnelin päässä. Syksyllä päästiin jo siihen, että hihnassa ollessaan Tito ei sen kummemmin tehnyt eleitä lähteäkseen pupujen perään. Oli kyllä kiinnostunut, muttei jäänyt tapittamaan ja ruvennut korvattomaksi. Iso askel oli sekin, että pupujen pingottua turvallisemmille maille, saatoin päästää Titon vapaaksi ilman pelkoa, että se heti lähtisi etsimään karannutta paistiaan.

Tänään Tito lähti, mutta en osannut pahoittaa siitä mieltäni, koska se lakosi maihin karjaisustani.
Mansikkana kakun päällä oli vielä lönköttely kotiin, minkä molemmat koirat tekivät niin rauhallisessa mielentilassa, että omakin mieli lepäsi niitä katsellessa.

Huhheijaa, on tässä menty eteenpäin pupujen kanssa. Ajoista, jolloin kiljuin epätoivoisena Titon perään, kun se eli elämänsä parasta hetkeä pupun perässä kiitäessään. Ajoista, jolloin tartuin epätoivoni vallassa koirista parhaimpaan ja olin valmis tekemään siitä jauhelihaa (mutta päädyinkin lehtipihvin nuijimiseen). Ajoista, jolloin jo pupun näkeminen sai aikaan Titon virittymisen taajuuksille, joista palautuminen kesti pitkään.

Epätoivoni on vaihtunut jämäkkään: "Sähän et perrrkele tee noin!"

Historiallinen päivä meille - ja lapsille, jotka seurasivat tilannetta viereisestä leikkipuistosta.
"Äiti, mikä se pellllkele on?"