Kadonneet kummitukset ja hävinneet haamut! (video)

Ulkona sataa kaatamalla, joten parin tunnin metsälenkin jälkeen on mukava istahtaa koneen ääreen. Lenkillä ei tullut kuin muutama ihminen vastaan, mutta ne muutamatkin saivat minut kiinnittämään huomiota Tottiin.

Liian harvoin päivitettyä blogiani seuranneet tietävät, ettei Totin kanssa eläminen ole ollut aina niin ruusuista. Ensimmäisen vuoden ajan kävi aina silloin tällöin mielessä, että olisi kaikkien kannalta parasta, jos Totti lähtisi. Joko monttuun tai jonnekin muualle - kunhan ei olisi hankaloittamassa niin paljon meidän elämää. Tekemässä niin monesta asiasta työlästä ja tuskaa.

Arki oli raskasta. Ei sitä auttanut työelämän vaikeudet, jotka pitivät huolen hermojen pingottumisesta. Mutta hyvän tähden, kun kamalaa olivat kirsikkapuihin tulleet kukat, lumiukko, lastenrattaat ja tadaa, leikattu ruoho. Viimeisin oli niin kamala, että Totti meni pitkin takapihaa puhisten. Kun oli katsokaas hieman kummallinen tuo haju. Ja KUKA oli jättänyt pyörän väärään paikkaan? Ja MIKSI talon edessä oli auto?!

Niinpä niin, ja nämähän olivat siis helppoja, koska eihän sellainen lumiukko minnekään lähde. Se on siinä ja Totti saa luvan deal with it. Suurin onni kaikessa oli Totin uteliaisuus. Se haukkui, puhisi ja juoksi ympäri kohdetta, mutta halusi kuitenkin mennä katsomaan, mistä oli kyse. Sitten lopulta. Ja jos se oli minulla hihnassa, vein kaverin niska-pers-otteella lumiukon luo. Tässä vaiheessa voi moni haukkoa henkeä, että eihän näitä nyt näin. Sorry, mutta Totin kohdalla tehtiin juuri näin. Olin varma, ettei Totin pää ole pahvia. Että jos se huomaa, että lumis ei sitä olekaan silpomassa, pelko ja kauhistelu hälvenee.

Kauhut kohdattiin näin, kun kyseessä oli kohteet, jotka pysyivät paikallaan. Mutta mites noi ihmiset - ja koirat? Noh, eipä nyt tuntunut toimivalta ajatukselta iskeä koirarukkaa kiinni toiseen koiraan. Joten muita koiria näkyessä otettiin vaan niin rennosti kuin osattiin. Ei mitään esitystä, naksuttelua, hihkumista ja pirskeitä. Koska Totille yritin kertoa, että niitä muita koiria nyt vain on maailmassa ja ne ovat yhtä iso juttu kuin vieressä kasvava voikukka.

Ihmisten kanssa toimittiin pitkälti samalla tavalla. Tosin sitten oli se ruokajuttu. Että Totti söi muiden antamaa ruokaa. Ja muutenkin paljon ihmisten ollessa lähellä. Yritin välttää ruokaan pakenemista eli ettei Totti vain vilkaisisi ihmisiä ja hautautuisi sen jälkeen omaan kuplaansa mussuttamaan. Aikaa käytettiin enemmän ja oltiin rennompia. Ja oltiin niin pitkiä aikoja, että Totti ei jaksanut enää täristä ja höpistä. Näännytysvoittoja haettiin.

Paljon on istuttu, oltu ja katseltu. Syöty ulkona, leikitty ja vain makoiltu. Viety helppoihin tilanteisiin ja koitettu olla vaipumatta epätoivoon, kun on tullut takapakkia.

Mutta mitä meille kuuluu nyt tällä rintamalla?

*rumpujenpärinää* Loistavaa!

Lenkeillä ohitukset menevät hurjan hyvin. Jos vastaan tulisi apinaksi pukeutunut ihminen, heiluttaen sateenvarjoa, räiskien raketteja ilmaan ja huutaen samalla, Totti saattaisi olla sitä mieltä, että muitakin reittejä on. Mutta tällä hetkellä mennään ohi "mistä vain". Pihaustakaan ei ole kuulunut koko keväänä, ja Totin niskakarvat nousivat muutama viikko sitten, kun yksi saksanpaimenkoirat hyppäsi kohti ollessamme kohdalla. Mutta ei lähtenyt Totti kiskomaan, puhisemaan tai muutakaan. Ne karvatkin laskivat heti ohituksen jälkeen ja seuraavasta koirasta mentiin ohi ongelmitta.

Ihmiset eivät ole ongelma. Lenkillä Tottia enää voisi vähempää kiinnostaa. Se huomaa ihmiset siinä vaiheessa, jos minä alan puhua heille. Silloin Totti tulee hakemaan rapsutukset. Menee vieraan ihmisen jalkaan kiinni ja katsoo rukoillen muaeiolekoskaansilitetty-katseellaan. On toiminut so far...

Eilen tuli päälle 10-vuotiaista pojista koostunut lauma meidän luo aivan puskista. Kysymyksiä sateli ja pojat piirittivät meidät. Olin jopa yllättynyt poikien innokkuudesta, koska he olivat tummaihoisia ja usein tummaihoiset ovat kiertäneet meidät kaukaa. Ehkä jo senkin vuoksi, että Tito ja Totti ovat melkein aina vapaana. *krhm*

Pojat halusivat tietää, ovatko koirat uroksia vai narttuja, minkä ikäisiä, osaavatko temppuja, tykkäävätkö uida, minkä nimisiä, tottelevatko, purevatko ja saako silittää. Minä sitten kertoilin ja parit temputkin näytin. Ja tokihan kaikki saivat rapsuttaa ja silittää. Niin vain Tottikin oli jonkun pojan sylissä valumassa transsiinsa. Kun on niin ihanaa.

Nämä ovat hetkiä, jolloin meinaan unohtaa, mikä kaaos meillä oli vielä vuosi ja puolitoista sitten. En muista muistelematta hetkiä, jolloin toivoin Totin jäävän auton alle. Koska silloin ei olisi tarvinnut selitellä kenellekään, etten enää jaksanut ja osannut.

Nämä ovat hetkiä, jolloin huomaan, miten ihanaa on vain nauttia ulkoilusta. Enää ei tarvitse jatkuvasti miettiä, mitä on tulossa vastaan tai ehdimmekö ennen toista koirakkoa jostain ohi. Voimme mennä, minne haluan ja vailla huolta Totin maailman järkkymisestä. Ei ole merkitystä, olemmeko rappukäytävässä, odottelemassa bussia, koulun vieressä tai koirapuiston lähellä.

Työmaata on aina ja edelleen jatketaan hyvän vahvistamista. Nykyään se on oikeastaan Tito, joka voisi ottaa Totista mallia. Alla epätoivoinen yritys kuvata ohitusta. Siinä kuitenkin näkyy hyvin Titon mielentila, joka voisi olla paljon rauhallisempi. Mutta niin paljon on tultu eteenpäin, että taputukset olalle. Suunta on oikea. Hyvä, Me!

Ja vielä video metsäilystä.