Lost and Found

Usein toinen koira otetaan ensimmäiselle kaveriksi. Näin koirilla olisi seuraa toisistaan ja kenties vierellä toinen, joka ymmärtää paremmin käytettyä kieltä.

Harrastuskoirien ollessa kyseessä, toinen (kolmas, neljäs ja viides) koira otetaan jo monesta muustakin syystä. Halutaan "uusi alku" eli joku, jonka kanssa voisi aloittaa kaiken alusta ja välttää edellisen kanssa tehdyt virheet. Tai etsitään koiraa, jossa olisi sellainen ominaisuus, jota siinä edeltävässä ei ole - erilaista fysiikkaa, parempaa hermorakennetta, enemmän taisteluhalua jne. Tai halutaan oppia paremmaksi kouluttajaksi ja kaivataan uusia haasteita. Tai ehkä jokin sellainen laji on alkanut kiinnostaa, mihin ensimmäisellä koiralla ei ole potentiaalia. Lampaiden paimennus villakoiralla tai vetolajit pinserillä - kaikkea voi kokeilla, mutta usein lajivalinnat sulkevat rotuja pois.

Totti tuli heräteostoksena. Se ei tullut seuraksi, se ei tullut täyttämään tyhjää aukkoa elämässäni, se ei tullut olemaan jotain, mitä Tito ei ollut. Mutta heti Totilla oli oma paikka. Olin sen kanssa aivan kädetön - ei ollut suunnitelmaa, en ollut valmis - ja siinä se oli.

Koska suunnitelmat olivat pennun varalle erittäin hailakat, mentiin hyvin pitkälti sen ehdoilla. Ja blogia seuranneet tietävätkin, että ei niillä suunnitelmilla olisi paljon tehnytkään. Piti mennä päivä kerrallaan ja pitää vähän sormetkin ristissä.

Alussa oli vaikeaa, mutta Totti toi siitä huolimatta jotain arvokasta meidän arkeen. Se laittoi Titon painimaan. Tito ei ole koskaan ollut painija. Se on aina ollut itsenäinen ja ennemmin kantanut lipputangon kokoisia keppejä, kaivanut kuoppia ja maannut lammikoissa. On se ollut muista koirista aina innoissaan, mutta ei se ole oikein osannut niiden kanssa leikkiä. Juosta kyllä, mutta lähikontakti on ollut aika hakusessa.

Ja Totti tuli auttamaan Titoa etsimään sisäisen painijansa. Meteli oli parin kuukauden ajan korvia huumaava, kun pojat koettivat nylkeä toisiaan. Kuola lensi ja hampaat vilkkuivat. Koirat olivat painierien jälkeen aina aivan läkähdyksissä ja onnellisen näköisiä.

Mutta kuinkas sitten kävikään..? Totti the Draama kolautti muutaman kerran itsensä johonkin painin lomassa. Ei pahasti, mutta niin että se järkyttyi - ja syytti Titoa. Totti saattoi kolauksen jälkeen tulla luokseni häntä koipien välissä ja pitkän tovin vältellä Titoa. Se juoksi Titoa karkuun ja koetti hautautua sängyn ja nojatuolin alle piiloon. Eikä todellakaan halunnut enää leikkiä. Tito oli aina hämillään ja selvästi ihmetteli, mitä oikein oli tapahtunut.

Kun näin oli käynyt jokusen kerran, Tito ei enää lähtenyt leikkeihin mukaan. Totti yritti kaikin tavoin saada Titoa mukaan, mutta isoveikka ei uskaltanut enää leikkiä. Ja niin loppuivat painit. Tämä harmitti minua aivan suunnattomasti. Ulkona Tito saattoi toisinaan leikkiä Totin kanssa samalla vetolelulla, mutta muuten pojat eivät enää leikkineet yhdessä. Ja tätä painittomuutta kesti vuoden.

Olin jo unohtanut koko asian ja tottunut siihen, etteivät pojat leiki yhdessä. Kunnes tämän vuoden puolella alkoi tapahtua. Ensin ihan vähän. Ihan vain muutamana iltana. Totti teki Titolle leikkikutsun, eikä Tito tiennyt miten päin pitäisi olla. Otti omaa ihmetystään helpottamaan lelun suuhunsa ja jäi hölmönä seisomaan. Totti yritti uudestaan. "Tule, Tito, leikkimään!"

Iltoja tuli lisää ja Totti jatkoi Titon lämmittelyä. Niin tuli ilta, kun Tito lähti leikkiin mukaan. Ensin vähän ja lopulta katsoin, kuinka kahden nuorukaisen ärinän täyttämä paini oli käynnissä. Nyt pojat painivat muutaman kerran viikossa ja kyllä tuntuu hyvältä! Tito ei vieläkään heittäydy ja poikien kommunikointi on vähän töksähtelevää. Tämän vapisevan ja upeasti kohdistetun klipin kuvasin viikko sitten.