Paljon on ehtinyt puolessa vuodessa tapahtua. Olin Norjassa lumilautailemassa, kun pennut syntyivät. Olin suunniltani onnesta, kun kuulin, että kaikki oli mennyt hyvin ja uroksia oli kolme. Kasvattaja Piia piti minut ajan tasalla kertomalla, miten pentujen elo sujui.
Kun pennut olivat 4-viikkoisia, menin ensimmäisen kerran katsomaan niitä. Olin nähnyt jo aikaisemmin valokuvia, mutta nyt silmäni kostuivat, kun näin pieniä pötköjä lattialla. Menin lattialle istumaan ja pian pari pentua tuli uteliaana katsomaan, kuka olen. Pennut nukkuivat paljon ja mönkivät paikasta toiseen. Veimme pennut ensimmäistä kertaa ulos ja oli mielenkiintoista nähdä, miten ne suhtautuivat uusiin hajuihin, ääniin, nurmikkoon ja lämmittävään aurinkoon. Osa lähti tutkimaan pihaa, osa jäi sisarusten luo ja yksi vähän hätääntyi. Silloin en osannut vielä päättää, minkä niistä haluaisin.
Kävin katsomassa pentuja uudemman kerran, kun niillä oli ikää noin 6 viikkoa. Nyt pennut juoksivat, painivat ja tuhosivat jo huomattavasti enemmän. Yksi juuttui kaapin taakse, toinen juoksi päin seinää ja kolmas söi laatikoston vetimiä. Pohdin kovasti kahden uroksen välillä. Titoon päädyin pienien kokeilujen perusteella. Tito oli uusista äänistä ja pinnoista kiinnostunut, kun toinen meni hieman hämilleen. Halusin uteliaan ja toimeliaan pennun. Sen olen saanutkin.
Hain Titon 1.8.2010 äitini kanssa. Paperiasiat kuntoon ja pentupaketti kainaloon. Liikutuin suuresti, kun Piia tarkisti vielä, että Titolla on kaikki kunnossa. 2 korvaa, 4 jalkaa ja kyllä - se on poika. Pentu autoon ja kohti kotia. Äiti toimi kuskina, kun minä pidin huolen, että pentu pysyi jalkatilassa. Tuo olisi halunnut kiivetä maisemia katselemaan. Autossa liikutuin jälleen, kun katsoin pientä pötköä jaloissani. Siinä oli minun oma pieni pentu. Pentu, josta olin niin kauan haaveillut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti