 |
| "Otan teistä kuvan, näyttäkää paras ilmeenne!" |
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Belgialainen vahvistus
Otin muutamaksi päiväksi maanantaista torstaihin belgialaisen paimenen. Koiruus tuli töiden kautta vetohommiin eli parina päivänä kurvailtiin pitkin lumisia latuja. Koska sain todella törpöt kuvat otettua äsken, laitan ne jo esille, vaikken enempää vielä kirjoitakaan. Syntyneistä hajatuksista muutaman päivän ajalta kirjoittelen, jahka saan huomiset löylyt ensin heitettyä eli luvassa on saunailta.
maanantai 11. helmikuuta 2013
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Helppoa juoksutusta
Viikonloppu hurahti saaressa. Jokainen tietää, että tämä viikonloppu on sisältänyt lumen lisäksi - noh, lunta. Eilen Tito sai juosta jäämatkan saareen ja tarkoitus oli mennä juoksuttamaan lisää, mutta äidin lammaspata oli valmiina, joten juoksutus jäi tasan siihen. Isä teki vielä jälkiruokaa, minkä jälkeen ajatus moottoroidun kelkan selkään mönkimisestä ei houkutellut.
Titolla oli kuitenkin valtavasti tarmoa ja se purettiin jo vuosia käytössä olleella tavalla - isolla pahvilaatikolla. Titohan menee aivan sekaisin saadessaan luvan repiä pahvin riekaleiksi. Se heittäytyy myös laatikon uumeniin pyörimään ja potkimaan. Hirvittävä meteli ja sotku, mutta puulämmitteisessä talossa pahvin voi kerätä ja heittää takkaan.
Kun keittiö alkoi näyttää siltä, että siellä on räjähtänyt pahvilaatikko, siirryttiin katsomaan muutama hauska video netistä. Tito tarkisti samalla kotia kissojen varalta, hyvin laihoin tuloksin. Sinnikäs kaveri. Seuraavaksi vähän temppuiltiin ja hassuteltiin. Isäni on kutiavaa sorttia, ja voitte kuvitella, kuinka käy Titon yrittäessä vetää häneltä villasukkia pois jaloista! Tehtiin myös kuonokosketusleikkiä eli vuorollaan äiti, isä tai minä nosti pyssysormet esiin ja minä sanoin "touch". Tito sitten bongasi sormet ja liikkui sukkelasti sormilta sormille. Kyllä, just for fun.
Ilta ja yö jatkuivat Titon nukkuessa ja minun pelatessa isäni kanssa yhtä maailman typerimmistä peleistä. Yhdeksän luukku, kaksi noppaa ja kaksi pelaajaa. Toinen pelaaja sulkee luukkuja, toinen avaa. Noppien silmäluvut tai niiden summa kertoo, mihin luukkuihin saa kajota. Kysesssä oli siis muutaman tunnin peli, jota kumpikaan ei voittanut. Huikean hauska ilta kuitenkin.
Tito nukkui yön lähes yhtä sikeästi kuin minä ja nukuimmekin pitkään. Titon piti kuitenkin saada aamu(päivä)lenkki ja lähdin juoksuttamaan sitä saareen tulleen veljeni kanssa. Emme me jalkaisin viitsineet kähteä urakoimaan, kun pihassa oli moottorikelkka. Alkuun lämmittelyä ja sitten menoksi. Koska jäällä oli paljon lunta, piti ajaa niin, että Tito sai juosta viereen ajetulla uralla. Ajoimme saareen pohjoispuolelle, teimme sinne niin ison lumipallon kuin pystyimme ja ajoimme takaisin hieman pidempää reittiä. Tito sai siis juosta hyvin eikä se senkään jälkeen ollutkummemmin väsynyt. Kyllä se heittäytyi juoksemisen jälkeen lumeen vilvoittelemaan, mutta lähti innoissaan jäähdyttelemään.
Kotona odotti lämpimän maidon saartama laskiaispulla. Herkullisen pullan jälkeen olikin jo aika lähteä takaisin mantereelle ja jälleen pääsi Tito juoksemaan. Omaan kotiini päästyämme Tito sai verkkoloimen päälleen ja ruokaa naamaansa. Eihän se ruoka maistunut, mutta hätä on keksinyt keinot ja kummasti se ruoka katoaa naamariin, kun sen jälkeen saa lelun. Surullista? Ehkä juu, mutta minä en katsele koiraa, joka ei suostu järjettömän pinkomisen jälkeen syömään.
Titolla oli kuitenkin valtavasti tarmoa ja se purettiin jo vuosia käytössä olleella tavalla - isolla pahvilaatikolla. Titohan menee aivan sekaisin saadessaan luvan repiä pahvin riekaleiksi. Se heittäytyy myös laatikon uumeniin pyörimään ja potkimaan. Hirvittävä meteli ja sotku, mutta puulämmitteisessä talossa pahvin voi kerätä ja heittää takkaan.
Kun keittiö alkoi näyttää siltä, että siellä on räjähtänyt pahvilaatikko, siirryttiin katsomaan muutama hauska video netistä. Tito tarkisti samalla kotia kissojen varalta, hyvin laihoin tuloksin. Sinnikäs kaveri. Seuraavaksi vähän temppuiltiin ja hassuteltiin. Isäni on kutiavaa sorttia, ja voitte kuvitella, kuinka käy Titon yrittäessä vetää häneltä villasukkia pois jaloista! Tehtiin myös kuonokosketusleikkiä eli vuorollaan äiti, isä tai minä nosti pyssysormet esiin ja minä sanoin "touch". Tito sitten bongasi sormet ja liikkui sukkelasti sormilta sormille. Kyllä, just for fun.
Ilta ja yö jatkuivat Titon nukkuessa ja minun pelatessa isäni kanssa yhtä maailman typerimmistä peleistä. Yhdeksän luukku, kaksi noppaa ja kaksi pelaajaa. Toinen pelaaja sulkee luukkuja, toinen avaa. Noppien silmäluvut tai niiden summa kertoo, mihin luukkuihin saa kajota. Kysesssä oli siis muutaman tunnin peli, jota kumpikaan ei voittanut. Huikean hauska ilta kuitenkin.
Tito nukkui yön lähes yhtä sikeästi kuin minä ja nukuimmekin pitkään. Titon piti kuitenkin saada aamu(päivä)lenkki ja lähdin juoksuttamaan sitä saareen tulleen veljeni kanssa. Emme me jalkaisin viitsineet kähteä urakoimaan, kun pihassa oli moottorikelkka. Alkuun lämmittelyä ja sitten menoksi. Koska jäällä oli paljon lunta, piti ajaa niin, että Tito sai juosta viereen ajetulla uralla. Ajoimme saareen pohjoispuolelle, teimme sinne niin ison lumipallon kuin pystyimme ja ajoimme takaisin hieman pidempää reittiä. Tito sai siis juosta hyvin eikä se senkään jälkeen ollutkummemmin väsynyt. Kyllä se heittäytyi juoksemisen jälkeen lumeen vilvoittelemaan, mutta lähti innoissaan jäähdyttelemään.
Kotona odotti lämpimän maidon saartama laskiaispulla. Herkullisen pullan jälkeen olikin jo aika lähteä takaisin mantereelle ja jälleen pääsi Tito juoksemaan. Omaan kotiini päästyämme Tito sai verkkoloimen päälleen ja ruokaa naamaansa. Eihän se ruoka maistunut, mutta hätä on keksinyt keinot ja kummasti se ruoka katoaa naamariin, kun sen jälkeen saa lelun. Surullista? Ehkä juu, mutta minä en katsele koiraa, joka ei suostu järjettömän pinkomisen jälkeen syömään.
 |
| Kuva: S. Louhimies |
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Energiaa!
Jälleen löytyi aivan ihana video, josta välittyy erittäin hyvin se, mikä pitää minut nyt ja varmasti pitkälle tulevaisuudessakin kiinni tässä rodussa. Energiaa pursuilevat ja kuitenkin valtavaa iloa täynnä olevat suoritukset ovat minun mielestäni näyttäviä. Nauttikaa ja poimikaa hauskoja temppuideoita!
Ps. Jos temppuilu ei kiinnosta, kannattaa video katsoa kuitenkin. Video on toteutettu laadukkaasti ja ajatuksella.
perjantai 1. helmikuuta 2013
The art of living is more like wrestling than dancing.
Tiedättekö, mikä on kovin vaikeaa vetopuuhissa? Koirien yhdistäminen.
Kovin eri kokoisten koirien yhdistäminen ei toimi yleensä ihan jo sen takia, että pienemmät koirat joutuvat tekemään huomattavasti suuremman työn pysyäkseen mukana - etenkin, kun vaatimus on pitää liinat kireinä.
Toisaalta samaa kokoluokaa olevienkaan koirien yhdistäminen ei ole ihan pala kakkua.
Jos juoksutyylit poikkeavat toisistaan paljon, yhteisen rytmin löytäminen voi olla kiven alla. Rytmin löytämisen avuksi voi säätää vetoliinojen ja seisinkien pituuksia, mutta aina sekään ei auta.
Pariksi ei kannata yhdistää ihan heti myöskään koiria, jotka eivät tule toistensa kanssa toimeen. Etenkään, jos koirat kuumuvat suhteettoman paljon vedosta ja tuppaavat kääntämään sen lähimpään kohteeseen. Toki koirien korkea työmoraali ja tehtävän ymmärtäminen voivat mahdollistaa yhdessä vetämisen. Veto voi sujua erittäin hyvin, kun koirilla on yhtä hyvä käsitys siitä, mitä ollaan tekemässä.
Tahot, jotka treenaavat koiria ihan kunnon valjakoihin, antavat kokeneiden koirien hoitaa nuorien koirien koulutuksen. Kun nuori koira isketään konkareiden matkaan, oppi menee nopeasti perille. Eihän sitä viitsi innokkaiden, vanhempien koirien kanssa maleksia. Into tarttuu ja käskyt tulevat tutuiksi kertaheitolla. Kun omistaa yhden tai pari koiraa ja aloittaa vetoharrastuksen aivan alkutekijöistä, edellä mainittu ei ole kovin usein mahdollista. Tokihan oman koiran voi lykätä jonkun tutun valjakkoon, mutta löytyykö kaikilta tuttuja, joilla on huskyfarmi takapihalla?
Pääsemme siis siihen, että opetamme oman keltakuonomme itse vetämään. Jos emme keksi itse keinoja, etsimme tarvittavan tiedon käsiimme tai lähdemme kokeilemisen kautta liikkeelle. Yksi vie lelun tai namikipon tien päähän, toinen juoksee koiran vierellä kannustaen vetämään, kolmas yrittää saada jonkun muun houkuttelemaan, neljäs käyttää hyväkseen sheippaamista, viides heittää koiralle houkuttimia, kuudes valjastaa koiransa ja toivoo parasta. Ja näiden kuuden jälkeen tule korillinen muita keinoja. Osa toimii, osa ei. Toisilla toimii, toisilla ei.
Jossain vaiheessa tulee tarve tai halu yhdistää koiria. Naapurin Sesse harrastaa vetohommia myös, joten eiköhän yhdistetä. Pian selviää, että Sessellä on aivan eri käskyt kuin omalla koiralla. Se on opetettu odottamaan lähtöä aivan eri tavalla kuin oma koira. Sessen kanssa ei olla ehkä koskaan tehty ohituksia vedossa. Sesse ei ole välttämättä ihan varma tehtävästä ja saattaa alkuintonsa jälkeen laukan sijaan siirtyä löntystelylinjalle. Kun täysin eri tavoin opetetut koirat yhdistetään, ei lopputulos ole välttämättä toivottu. Koirat jaksavat yhdessä vetää paljon enemmän, mutta jos opitut tavat hämmentävät koiria sen sijaan, että ne löytäisivät yhteisen sävelen, ei yhdistäminen ole välttämättä viisasta.
Koirat oppivat uudet käskyt nopeasti, se tuottaa harvemmin ongelmia. Pulmakohdat syntyvät, kun koirilla on erilainen käsitys ohituksista, vetonopeudesta tai vierekkäin juoksemisesta. Jos tavoite ei ole menestyä maailmalla, onko ohituksien oltava "täydellisiä"? Jos aikomus ei ole seistä parin viikon välein korkeimmalla korokkeella, tarvitseeko liinojen olla koko ajan kireät? Minun vastaukseni ovat kyllä ja kyllä. Onkin iso itsetutkiskelun paikka, kun oma koira ei voi vetää halutulla tempolla omistajaansa kovin pitkiä matkoja yksin. Jos haluaa yhdistää oman koiransa toisten koirien kanssa, jostain täytyy ehkä luopua.
Tito ei ole täydellinen, sen kaikki ohitukset eivät ole täydellisiä ja se saattaa tiputtaa laukkansa raviin hetkeksi, vaikkakin hyvin harvoin. Aisapariksi tarvitaan siis koira, joka on joko varmempi ja kokeneempi tai samalla tasolla Titon kanssa. Kun pariksi laittaa koiran, joka vetää vastahakoisesti, käy kaulaan kiinni, taklaa ohituksissa penkkaan, ei osaa käskyjä lainkaan tai tiputtaa laukan raviin alkuinnon laannuttua, Tito ei pysty oikein tekemään asialle mitään. Eikä sen täydykään.
Minun pitäisi itse päättää, mitä haluan tältäkin lajilta. Työstänkö koiraani yksin ja nautin lyhyemmistä, mutta luonnollisesti myös hitaammista matkoista vai laskenko hieman omaa vaatimustasoani, jotta se pääsee juoksemaan muiden kanssa?
Kovin eri kokoisten koirien yhdistäminen ei toimi yleensä ihan jo sen takia, että pienemmät koirat joutuvat tekemään huomattavasti suuremman työn pysyäkseen mukana - etenkin, kun vaatimus on pitää liinat kireinä.
Toisaalta samaa kokoluokaa olevienkaan koirien yhdistäminen ei ole ihan pala kakkua.
Jos juoksutyylit poikkeavat toisistaan paljon, yhteisen rytmin löytäminen voi olla kiven alla. Rytmin löytämisen avuksi voi säätää vetoliinojen ja seisinkien pituuksia, mutta aina sekään ei auta.
Pariksi ei kannata yhdistää ihan heti myöskään koiria, jotka eivät tule toistensa kanssa toimeen. Etenkään, jos koirat kuumuvat suhteettoman paljon vedosta ja tuppaavat kääntämään sen lähimpään kohteeseen. Toki koirien korkea työmoraali ja tehtävän ymmärtäminen voivat mahdollistaa yhdessä vetämisen. Veto voi sujua erittäin hyvin, kun koirilla on yhtä hyvä käsitys siitä, mitä ollaan tekemässä.
Tahot, jotka treenaavat koiria ihan kunnon valjakoihin, antavat kokeneiden koirien hoitaa nuorien koirien koulutuksen. Kun nuori koira isketään konkareiden matkaan, oppi menee nopeasti perille. Eihän sitä viitsi innokkaiden, vanhempien koirien kanssa maleksia. Into tarttuu ja käskyt tulevat tutuiksi kertaheitolla. Kun omistaa yhden tai pari koiraa ja aloittaa vetoharrastuksen aivan alkutekijöistä, edellä mainittu ei ole kovin usein mahdollista. Tokihan oman koiran voi lykätä jonkun tutun valjakkoon, mutta löytyykö kaikilta tuttuja, joilla on huskyfarmi takapihalla?
Pääsemme siis siihen, että opetamme oman keltakuonomme itse vetämään. Jos emme keksi itse keinoja, etsimme tarvittavan tiedon käsiimme tai lähdemme kokeilemisen kautta liikkeelle. Yksi vie lelun tai namikipon tien päähän, toinen juoksee koiran vierellä kannustaen vetämään, kolmas yrittää saada jonkun muun houkuttelemaan, neljäs käyttää hyväkseen sheippaamista, viides heittää koiralle houkuttimia, kuudes valjastaa koiransa ja toivoo parasta. Ja näiden kuuden jälkeen tule korillinen muita keinoja. Osa toimii, osa ei. Toisilla toimii, toisilla ei.
Jossain vaiheessa tulee tarve tai halu yhdistää koiria. Naapurin Sesse harrastaa vetohommia myös, joten eiköhän yhdistetä. Pian selviää, että Sessellä on aivan eri käskyt kuin omalla koiralla. Se on opetettu odottamaan lähtöä aivan eri tavalla kuin oma koira. Sessen kanssa ei olla ehkä koskaan tehty ohituksia vedossa. Sesse ei ole välttämättä ihan varma tehtävästä ja saattaa alkuintonsa jälkeen laukan sijaan siirtyä löntystelylinjalle. Kun täysin eri tavoin opetetut koirat yhdistetään, ei lopputulos ole välttämättä toivottu. Koirat jaksavat yhdessä vetää paljon enemmän, mutta jos opitut tavat hämmentävät koiria sen sijaan, että ne löytäisivät yhteisen sävelen, ei yhdistäminen ole välttämättä viisasta.
Koirat oppivat uudet käskyt nopeasti, se tuottaa harvemmin ongelmia. Pulmakohdat syntyvät, kun koirilla on erilainen käsitys ohituksista, vetonopeudesta tai vierekkäin juoksemisesta. Jos tavoite ei ole menestyä maailmalla, onko ohituksien oltava "täydellisiä"? Jos aikomus ei ole seistä parin viikon välein korkeimmalla korokkeella, tarvitseeko liinojen olla koko ajan kireät? Minun vastaukseni ovat kyllä ja kyllä. Onkin iso itsetutkiskelun paikka, kun oma koira ei voi vetää halutulla tempolla omistajaansa kovin pitkiä matkoja yksin. Jos haluaa yhdistää oman koiransa toisten koirien kanssa, jostain täytyy ehkä luopua.
Tito ei ole täydellinen, sen kaikki ohitukset eivät ole täydellisiä ja se saattaa tiputtaa laukkansa raviin hetkeksi, vaikkakin hyvin harvoin. Aisapariksi tarvitaan siis koira, joka on joko varmempi ja kokeneempi tai samalla tasolla Titon kanssa. Kun pariksi laittaa koiran, joka vetää vastahakoisesti, käy kaulaan kiinni, taklaa ohituksissa penkkaan, ei osaa käskyjä lainkaan tai tiputtaa laukan raviin alkuinnon laannuttua, Tito ei pysty oikein tekemään asialle mitään. Eikä sen täydykään.
Minun pitäisi itse päättää, mitä haluan tältäkin lajilta. Työstänkö koiraani yksin ja nautin lyhyemmistä, mutta luonnollisesti myös hitaammista matkoista vai laskenko hieman omaa vaatimustasoani, jotta se pääsee juoksemaan muiden kanssa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)