sunnuntai 27. elokuuta 2017

Mehän ei kisata ja piste

Paitsi jos käy niin hassusti, että joku "pakottaa" kisoihin neljän viikon varoitusajalla. Silloin treenataan puolentoista viikon aikana 6 kertaa. Opetetaan kaikki ne esteet, joita ei osata eli kontaktit ja kepit. Keskitytään epämukavuuteen. Ja nauretaan hermostuneesti, kun aika käy vähiin.

Käydään uuvuttamassa sekä ohjaaja että koira viikon järjettömällä vaelluksella, jotta ollaan molemmat aivan eniten loppu reissusta palatessa. Ohjaajalle ensiavuksi hierojalla käynti, jotta jalat saisi liikkeelle ja koiralle laatikollinen ruokaa naaman eteen, verkkoloimi päällä koko ajan ja ulkona hyvää tasaista liikettä ravaamisen merkeissä. Ja ihan vain olemisen.

Kahdet agilitytreenit pusketaan läpi, jotta voidaan todeta keppiongelman kummittelevan sopivasti niskassa. Puiset kepit onnistuu, muoviset ja metalliset not so much. Keinun kanssa eletään kivasti kuilun reunalla. Varmaa ei ole mikään. Korjaussarjaa peliin eli koiran armotonta huijaamista kerta toisensa jälkeen. Saadaan toistoja. Suunnitellaan kalenteriin vielä parit treenit. Ohjaaja käy tässä välissä rääkkäämässä itsensä kolmesti hengettömäksi voimaharjoitteluissa tasapuolisuuden vuoksi.

Sitten tulee jännä aamu. Sellainen, kun kurkkua vähän kutittaa. Hmm... Töihin ja muutaman tunnin jälkeen hapen kulkeminen alkaa olla jo vähän tekemisen takana. Huh, onpa raskasta työtä, vaikka ei olekaan. Pää painaa tonnin ja jalat ovat jonkun muun.

Kotiin apteekin kautta. Sinkkiä suihkeena ja valkosipulia huijauksena eli kapseleina. Purkit auki heti apteekin oven ulkopuolella. Onkohan jo liian myöhäistä?

Kotona olo on vaikea. Aamulla olo on karmea. Päivä menee suunniteltujen treenien sijaan vaakatasossa. Unta palloon, kuumaa nestettä, lisää unta palloon. Seuraavana päivänä pitäisi olla isot kisat. Isot, koska ne ovat oikeat. Meille ainakin. Kuulin piirinmestaruuksien joukkuekilpailun olevan epävirallinen kilpailu. Melkein harmitti. Eikö me nyt vieläkään vahingossa olla korkkaamassa virallisia kisoja?!

Varoitin joukkuekavereita vuodepotilaasta. Selvitin, milloin tulisi viimeistään olla paikalla. Eipä auttanut. Koska koira ei ollut ennen kisannut, luvassa oli kaikkea muodollisuutta. Koira pitäisi mitata, kisakirja ostaa (vaikka sitä ei tarvitakaan näissä karkeloissa), papereita kiikutella näytille ja muuta oleellista.

Unta palloon ja koitti sunnuntaiaamu. Olo oli hirveä. Siis sellainen, että pään nostaminen tyynystä tekee pahaa. Sellainen, että koirien lenkki tapahtui minun maatessa kalliolla toppatakissa ja koirien puuhastellessa omiaan jossain siinä lähistöllä. Välillä kutsuin ja vapautin taas leikkimään, kun olivat käyneet näyttäytymässä luonani.

Tein ruokaa mukaan itselleni. Chiliä kaiken muun joukkoon siinä määrin, että pysyisin lämpimänä. Autokyyti vei kisapaikalle kolme tuntia etukäteen. Alkoi tunnin mittainen sekaannusten ketju, koska ilmeisesti muita koiria ei ollut tarvinnut mitata. Joten järjestäjiltä puuttui vähän papereita ja oli epäselvää, mitä tapahtuisi. Oloni oli niin karmea, että nökötin vain Titon kanssa ilmoittautumisteltan vieressä odottaen ohjeistusta. Täytin minulle annettuja papereita ja näytin Titolle tikun, jolla se mitattaisiin. Tito tykkäsi, koska päädyin rapsuttelemaan sen selkää mittaustikulla... Tuomari tuli mittaamaan ja kyseli koiran ikää. Oli jopa vähän huvittunut, kun kuuli Titon olevan seitsemän. Kehotti myös antamaan Titolle nameja mittauksen ajan. Tito heilutti tuomarille häntää siihen malliin, että totesin namien olevan tarpeettomia. Eikä minulla sellaisia edes ollut. Räkäpapereita sitäkin enemmän.

Paperihommat ohi ja vein Titon metsään. Koira irti, jotta saisi liikkua enemmän kuin mihin minä pystyin. Tunsin sykkeeni nousevan epätasaisessa maastossa nopeasti. Hengästyin. Huimasi. Annoin Titon etsiä palloa metsästä. Sillä oli kivaa. Tito oli selvästi hyvällä tuulella. Piristyin sitä seuratessani.

Menin sivukentälle katsomaan, mitä esteitä siellä oli tarjolla treenaamista varten. Kävin kahdella eri kentällä, jotta sain palautettua Titon mieleen kontaktit ja kepit. Tito teki hienosti. Minä puolestani meinasin saada sydänkohtauksen.

Tito vielä vähän kävelemään ja lämpöiseen autoon odottelemaan. Kävin jännittämässä joukkuetovereitteni kanssa tulevaa rataa ja vaihtamassa ajatuksia. Oli vaikea keskittyä. Päässä humisi. Viereisen kentän lähdöt loppuivat. Alkoi meidän rataan tutustuminen.

En miettinyt liikaa. En liian vaikeita. En seurannut muita. Tein omia ratkaisuja. Vastakäännökset toimivat, joten niitä tähän ja tuohon. Kepeillä koiralle tilaa. Muista keppikäsky jo ennen edellistä putkea. Keinun kohdalla toistin hiljaa mielessäni keinun estekäskyä. Jos sen unohdan tai sanon liian myöhään, Tito tekee lentokeinun. Kun sanon ajoissa, se tietää. Muista, Nova! Keinulta 90 astetta oikeaan. Miksiiii... Ärsyttävän epälooginen kohta. Loppu ei ollut mitenkään hirveän vaikean oloinen. Kyllä me tämä tehdään. Hyvä tunne.

Odoteltiin muutaman joukkueen menevän edeltä. Hyllyjä hyllyn perään. Joku nolla tuli myös. Oli hienoja koiria. Oli hauskoja koiria. Yksi näytti hevosen ja hyeenan risteytykseltä. Sellaiselta sarjakuvahahmolta. Hain Titon ja kävin ravuuttelemassa sitä. Leikittiin. Tito oli iloinen. Minäkin olin.

Oli meidän joukkueen vuoro. Olin kolmas. Jännitti. Otin takin pois päältä. Jäädyin paikalleni. Takki takaisin päälle. Vasta sitten pois, kun on pakko. Meidän vuoro oli seuraavaksi. Takki pois uudestaan ja Titon kanssa pieni leikkiminen hihnalla. Muistutin itselleni, että koiralta pitää ottaa panta pois. Unohdan sen aina treeneissä. En tänään. Emmehän olleet treeneissä.

Jätin Titon odottamaan. Se näytti söpöltä. Otin Titon vauhdissa mukaan. Tehtiin yhdessä. Tuntui hyvältä. Vastakäännös toimi. Puomi meni hyvin. Vähän hidas, mutta hyvä kuitenkin. Muurille vastakäännös. Tito teki tiukan käännöksen. Putkeen ohjaus ja vielä ennakoivat keppikäskyt. Tito tiesi, mitä on edessä. Se meni suljetuille kepeille hienosti. Kehuin. Sanoin Titoa hienoksi. Jatkettiin. Kohta edessä oli putki. Jäin odottamaan. Pysähdyin ensimmäistä kertaa lähdön jälkeen. Sydän tykytti. Päässä humisi. Näin Titon tulevan putkesta. Jalat tuntuivat oudoilta. Pyörrytti. Jatkoin rataa sokeana. Unohdin koiran. Se tuli A-esteestä ohi. Äänet kaikkosivat. Tito oli vieressäni kysymässä, minne menisimme. Liikuin haparoivin askelin paikallani. Olin autiolla saarella. Kuulin puuroutuneiden aistieni läpi jonkun huutavan "A-este!" ja sen näin epätarkasti edessäni. Sinne... Jatkoin. Jatkoin. En muista lopusta mitään. Maalissa toivoin jonkun tulevan hakemaan paareilla. Olin juossut maratonin. Olin antanut kaikkeni. Tito sai heti maalin jälkeen Marilta nameja ja uuden narupallonsa suuhun. Olin Titosta ylpeä. Hieno mies. Niin hieno supermies.

Saimme kymmenen pistettä. Viitonen A-esteen ohituksesta ja toinen samanlainen keinusta, joka oli kuin olikin täpärä lentokeinu. Ei siinä muistanut enää kunnolla käskyttää. Loppuradasta, jossa keinukin majaili, en osannut käskyttää kunnolla mitään. Minua ei haitannut. Jaksoin juosta radan, vaikka tein kuolemaa joka askelella. Tito teki kaikki esteet niin kuin osasi ja kulki niin kuin ohjasin.

Koirista parhain ansaitsi lihaisan ruoka-annoksen kotona ja verkkoloimen niskaansa. On se hieno.


6 kommenttia:

  1. Hienosti veditte! Oon ylpee teistä 😊 Melkonen sissi kyllä oot kun kipeenä juoksit radan läpi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mari! <3
      Ja never again. Jos ei olisi ollut joukkue, jonka puolesta kisasin, en olisi astunut jalallanikaan kentälle. :D

      Poista
  2. Hyvä te! Nyt sitten virallisiin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joku raja sentään... :D

      Ja kiitos! :)

      Poista
  3. Oho vaatii sinnikkyyttä! Onnea tuloksesta ja pienempi kynnys lähteä nyt virallisiin! Meiltä ei olisi onnistunut kepit ja kontaktit tuolla aikataululla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, onhan meillä se lisenssi nyt tälle vuodelle... ;D

      Hirveästi tarvitaan siis meilläkin kontakteihin vielä treeniä. Tito osaa ne nyt periaatteessa, mutta vain niin, että juoksen jommalla kummalla puolella. A:lla kestää hyvin leijeröintiä, takaaleikkaukset, persjätöt ja muut. Mutta puomi ja keinu ovat vielä pahasti kesken häiriöiden suhteen. Tai ainakin minun mielestäni... Kepeillä tarvitaan paljon varmuutta. Se on tehnyt niin vähän aikaa nyt noita suoria, että tuntui aika riskiltä mennä kisoihin. Mutta teki ja hyvin tekikin.

      Kyllä aika mielikuvituksellisesti veivattiin paketti kasaan tiukalla aikataululla. Raavin kasaan kaiken, mitä meillä oli ja heitin liimaa väleihin. :D

      Poista