maanantai 20. marraskuuta 2017

Polttelee, polttelee...

Nimittäin monta mielenkiintoista tekstiä luonnoksissa. Tekstiä on tällä hetkellä kuitenkin sykittävä aika moneen suuntaan, joten focus ei ole tässä blogissa nyt ainakaan vielä kahteen viikkoon. Joskohan sitten saisi uutta ajatusta taas tulille! Vaellustekstit olisi hyvä saada purkkiin ja yhteistyönä saatuja tuotteita ajattelin laittaa arvontaan, koska kaikki eivät olleetkaan Titon ja Totin kokoa. Mieluummin laitan hyvän kiertämään kuin annan pölyyntyä laatikoissa!

Tässä kuitenkin esimerkiksi eilistä iltapuuhastelua Totin kanssa. Kontaktit ovat työn alla ja muutaman opettelukerran jälkeen ne näyttävät tältä. Totti on lisäksi käynyt leikkimässä ihan oikeilla esteillä. Ei se niitä kokonaisena vielä tee, mutta tavoite on rakentaa osa paloista kotona, osa kentällä ja odottaa sitä hetkeä, kun koira "vaan tajuaa" eli yhdistää asiat toisiinsa. Takaraivossa tosin on tunne, että Totti tulee vielä höynäyttämään pahasti. Ei ole ihan niin smooth polku tämän vekkulin kanssa.



Karkasi viime perjantaina keinullekin. Hullu. Tuli rytinällä alas ja halusi sen jälkeen uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Tottihan on ollut aina sellainen, että se yhtenä päivänä tekee kaikkensa päästäkseen paikkaan A, seuraavana päivänä kohde on jo muuttunut ja B on "the thing", kun kolmantena Hottentotti havaitsee C:n ja livahtaa sinne heti, kun silmä välttää. Yleensä paikat ovat korkeita, vaarallisia, liukkaita ja minulla sydän syrjällään, kun tuo muka-ketterä yrittää selvitä hengissä. "Asennetta oli enemmän kuin taitoo..."

perjantai 3. marraskuuta 2017

It's a gut feeling

Se on sellainen tunne. Tunne, että ihan kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Sellainen tunne, joka vaivaa mieltä, mutta sitä ei osaa oikein pukea sanoiksi.

Tito on ollut tavallinen itsensä: iloinen, välillä korvaton, paras koira ikinä. Mutta samalla lattioilta on löytynyt silloin tällöin verilaikkuja. Kuin taloudessa olisi juoksuinen narttu. Sitten aloin kiinnittää huomiota vesikattilan jatkuvaan täyttämiseen. Meillä on kylpyhuoneessa iso, painava 10-litrainen kattila, josta täyteen noin kolmasosa päivän-parin välein. Iso kattila pitää lattiat Totinkin juomisen jälkeen kuivina. Totti juo niin, että puolet suuhun ja puolet ympäristöön. Kattila on toiminut loistavasti. Isosta kattilasta huolimatta sitä on pitänyt viime aikoina täyttää vähän koko ajan. Samalla muuttui Titon virtsaaminen. Aikaisemmin lähinnä puiden ja puskien lyhyt merkkailu muuttui muutaman minuutin lorottamiseen ja paikallaan seisomiseen, jonka jälkeen pystyi taas merkkailemaan. Tito ei ole koskaan ollut lorottelija niin kuin Totti, joka on aina voinut seistä pienen ikuisuuden pissaamassa ja lähteä siitä kävelemäänkin – edelleen pissaten. Tito on aina hoitanut hommat asiallisesti. Merkkailua niin kuin isot miehet tekevät.

Tänään koulusta on etäpäivä eli laajan tutkielman tekemiseen varattu päivä. Aamulla suuntasin eri tietolähteisiin tutustumisen sijaan Titon kanssa eläinlääkäriin. Kerroin eläinlääkärille, että joku häikkä Supermiehessäni on. Mielestäni ihanan rempseä, asiantunteva, ei sössöttävä eläinlääkäri kertoili vaihtoehtoja kuulemansa perusteella ja pisti meidät pakasterasian kanssa ulos keräämään virtsanäytettä. Näytteestä otettiin useampia testejä ja kaikki näytti hyvältä. Eläinlääkäri tunnusteli eturauhasen ja totesi sen olevan hieman laajentunut. Ei kuitenkaan merkittävästi. Sen verran, että määräsi siihen viikon kuurin Ypozanea. Verinäytteen ottamistaa pohdittiin, mutta eläinlääkäri päätti vielä tehdän jonkin testin virtsasta. Siitä löytyikin kaikista edellisistä puhtaista tuloksista huolimatta hurja määrä punasoluja. Koska Tito on ollut iloinen ja hyväntuulinen, syönyt hyvin ja voinut muuten aivan normaalisti, eläinlääkäri määräsi vastahakoisesti viikoksi antibioottia. Vastahakoisesti sen vuoksi, että eläinlääkäri ajatteli antibiooteista samalla tavalla kuin minä eli ei niitä mielellään söisi tai suosittelisi. Viimeksi kesällä minulle määrättiin antibioottia ruohonleikkurin terän nappastua varpaastani pienen siivun ja kynnen. Lääkäri ei kuitenkaan ollut tarpeeksi vakuuttava, joten resepti lensi ensimmäiseen roskikseen, joka tuli vastaan. Selvisin hengissä.


Titon osalta en tällaista liikettä tehnyt. Omasta puolestani voin tehdä terveyteeni liittyviä päätöksiä, mutta en lähde pätemään punasoluista koirani virtsassa...

Eläinlääkärikäynnin jälkeen käveltimme pitkin peltoja kohti apteekkia. Näimme peuran ja pari pupua. Tito nautti vapaudesta ja hetkestä ilman Tottia. Sai leikkiä taluttimella omiaan ja makoilla virtaavassa ojassa. Vesihän on parasta siellä, missä se virtaa suoraan pelloilta.

Nyt toivotaan parasta. Että antibiootit purevat, Titon suolisto kestää niiden aiheuttaman tuhon (saa toki maitohappobakteereja ja boulardiitakin), virtsaaminen palautuu entiselleen eikä veritippoja enää löytyisi. Toivotaan parasta. Kontrolli on parin viikon päästä.








maanantai 30. lokakuuta 2017

Maailma on täällä, täällä meitä varten

Aika kärppänä saa olla, jos mielii peruutuspaikoille ihanan Maijun treeneihin! Paikat menevät kuin kuumille kiville, mutta viime viikolla osui arpa kohdille ja tänään nautittiin vartti hyvästä opastuksesta.

Kaikkia hienoja sanoja emme tiedä ohjauksille, mutta aivan hurjan hyviä juttuja tuli tehtyä. Välistävetohommat ovat vaikeita ja uudehkoja, samaten niistopyöritykset. Ei lopu harjoiteltavat asiat kesken!

Kepit ja kontaktit menivät kuitenkin loistavasti ja vieläkin hymyilyttää, ettei kesällä osattu näitä ollenkaan tai olisi edes suostuttu tekemään osana rataa. Nyt me teemme. Me osaamme.

Meiltä kysyttiin, milloin menemme seuraaviin kisoihin. Onhan tätä pohdittu, mutta vastaukseni oli aika epämääräinen. Minä kun en halua mennä kisoihin niin, että käymme kerran viikossa treenaamassa. Se on mille tahansa lajille liian harvoin. Sanon minä, joka pitää agilitysta parin vuoden taukoja. Kerran viikossa treenaamalla näin alkutaipaleella pidetään juuri ja juuri taitoja yllä. Rutiinia, toistoja ja osaamisen haastamista on kuitenkin turha toivoa.

Maiju sanoi tärkeän huomion siitä, että olen Titon kanssa onnekas. Supersankari on jo, siis VASTA, 7-vuotias. Mutta sillä ei ole 7-vuotiaan agilitykoiran rasitusta takanaan. Joten iästään huolimatta Tito voi hyvin harrastaa, vaikka toki huomaan, että se hidastuu toistojen kasvaessa nopeammin kuin aikaisemmin. Onneksi on pikkuveli, joka voi aina paikata.

Kun lämmittelyt ja loppuverryttelyt tulee tehtyä tunnollisesti ja kylmillä säillä muistan heittää nuttua niskaan tauoilla, Titon kanssa on vielä kaikki mahdollista.

Ai niin, tänään nutut unohtuivat matkasta. Tito sai siis paksun toppatakin niskaansa. Keinot on monet!


lauantai 28. lokakuuta 2017

Käytiin koirapuistossa

Tito on käynyt ehkä kerran koirapuistossa niin, että siellä on ollut toinenkin koira. Muistaakseni kaverin koira, jota ei voinut muualla pitää vapaana karkaamisvaaran vuoksi. Sen lisäksi Tito on käynyt tyhjässä koirapuistossa ihan pienenä harjoittelemassa hajuilta luoksetuloa ja luoksetuloa muutenkin, koska halusin haastaa pikkuista. En muista, onko Totti joskus harjoitellut vastaavaa tai ollut koirapuistossa muutenkaan. Veikkaisin, ettei ole.

Koirapuistot ovat kamalia. Ei niissä käy, jos haluaa pitää omasta tai koiriensa täysjärkisyydestä huolta. Syitä, miksi en halua käydä koirapuistoissa ovat esimerkiksi:
  • Muiden koirien omistajat eivät ole kiinnostuneita omien koiriensa käyttäytymisestä. Koirat päästetään vapaaksi ja sen jälkeen koirat saavat tehdä mitä huvittaa. Koirien käyttäytymiseen puututaan mahdollisesti vasta sitten, jos syntyy isoja tappeluja. Kuitenkaan koirien väliseen muuhun kommunikointiin ei puututa.
  • Muut koirat eivät osaa puhua "koiraa". Eivät siis ymmärrä toisten koirien eleitä ja ovat mahdollisesti epäreiluja. Ihan niin kuin ihmistenkin välillä, kommunikointitaidot ovat tärkeitä.
  • Omat hermoni eivät kestä, jos näen puistoon tuotavan koiran, joka ei ole sinne soveltuva tai valmis. Pelokkaita koiria, jotka tuodaan sosialistumaan ja rohkaistumaan. En halua yksinkertaisesti nähdä sitä, miten pelokkaita koiria usutetaan leikkimään muiden koirien kanssa ja jos ne hakevat turvaan omistajansa luokse, omistaja siirtyy pois ja kehottaa mennä leikkimään.
Ei, en vain pysty...

Tänään kävi sitten se poikkeus säännöstä. Olin ulkona Titon ja Totin kanssa läheisillä "pelloilla" eli aukeilla nurmikentillä. Mitä ne ovat? Niittyjä? Vastaan tuli airedalenterrieri, jonka omistaja lähes kantoi koiran ohitsemme, koska koira vain rähisi ja meinasi vetää omistajansa perässään meidän luokse.

Olimme sivuuttamassa isoa koirapuistoa, kun näin puistossa kauniin valkoisen koiran. Koiran elekieli näytti minun silmääni hyvältä. Se oli levollinen, ei yli-innokas eikä liian valpas. Sellainen hillitty. Ilmeisesti en katsonut koiraa kovin huomaamattomasti, koska koiran omistaja huikkasi, että kyllä puistoon saisi tulla. Hetken kävin taistelua pääni sisällä. "Tuonne puistoonko? KOIRApuistoon? Minun koirat koirapuistoon?!" 

Olimme sopivasti vastakkaisella puolella kuin koirapuiston portti, joten lähestyin ensin vain puistoa. Huikkasin pojille, jotka olivat totutusti vapaana, että tulisivat mukaani. Seurailin samalla, miten ne ja valkoinen koira kommunikoivat puiston aidan läpi. Hyvinhän ne. Kaikki kolme olivat kiinnostuneita toisistaan, mutta mitään ylimitoitettuja eleitä ei näkynyt. Tito heilutti innoissaan häntäänsä ja teki leikkiinkutsuja. Totti haisteli valkoista, nosti häntäänsä ja merkkasi. Tottihan ei lähtökohtaisesti ole sitä mieltä, että muiden koirien olemassaolo olisi jotenkin oikeutettua. Siitä huolimatta se osasi olla kiinnostunut ja utelias ilman sellaisia eleitä, jotka olisivat sinetöineet päätökseni puiston hylkäämisen suhteen.

Joten me menimme puistoon. Husky odotti kiltisti puistossa, kun Tito ja Totti istuivat portilla odottamassa lupaa lähteä leikkimään. Ja sitten oli kolme koiraa leikkimässä. Haistelua, merkkailua, juoksemista, pientä nujakointia ja lisää hölköttelyä ympäriinsä. Löysin omistajan kanssa yhteisen sävelen ja selvisi, että myös huskyn omistaja on tarkka koiransa leikkikavereista. Hän yleensä lähteekin puistoista, jos sinne on tulossa muita. Enkä yhtään ihmetellyt. Niin kultainen oli valkoisen luonne. Viehkeä ja lempeä – unohtamatta kuitenkaan 9-kuukautisen nuoren koiran leikkisyyttä.

Puistoon tuli kolmaskin ihminen sekarotuisen koiran kanssa ja lopulta vielä iso, komea collie. Seurasin koiria ja puutuinmuutaman kerran, kun Tito tai Totti oli liian innokas. Esimerkiksi sekarotuinen ei osannut oikein sanoa Totille, ettei ollut valmis vielä treffeille. Totti taas olisi halunnut suoraan alttarille. Totti olisi halunnut hirveästi olla lähellä, mutta minä tylsänä omistajan luin sekarotuisen eleitä ja puutuin liian innokkaan sulhon liehittelyihin, jos ne eivät silmääni miellyttäneet. Koska koen sen vastuukseni. Tito puolestaan halusi käydä keskustelua ison collien kanssa siitä, kumpi onkaan komeampi. Tito yritti ensin olla kovasti komea ja iso, mutta minkäs tuo rimppakinttu voi ison collien kaulukselle ja peitteelle. Kruunajaiset olivat nopeasti ohitse ja Tito nöyrtyi heti puiston toiseksi komeimmaksi koiraksi. Reippaan tunnin jälkeen puistoa alkoi lähestyä nainen, jonka kahden koiran elekieli oli sellaista, että äkkiä karkuun. Me poistuimme huskynaisen kanssa ja annoimme rähiseviä ja kiskovia koiriaan kaulapannoista kiinni pitelevän naisen mennä puistoon. Ettei vain jäisi liian ruusuinen kuva koirapuistoista...

Oli siinä ajatustyötä kerrakseen. Minä, joka niin tarkkaan valitsee koiriensa leikkikaverit, olin vienyt koirani koirapuistoon. En tyhjään, vaan sellaiseen, jossa oli koiria. Muita koiria. Vieraita koiria. Kolme vierasta koiraa. Huhhuh... Eipä tarvitse enää viedä. Vähän niin kuin agilityssa. Viralliset kisat on nyt käyty. Niin eihän me nyt uudestaan! Pitää lopettaa huipulla. Myös koirapuistoilu.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Raporttia reissusta

Tällä hetkellä majaillaan vuonon rannalla noin 1500 kilometrin päässä Helsingistä, Norjassa. Reissusta ei ole tulossa erikseen postauksia, mutta huomioita, kuvia ja muuta reissuun liittyvää voi bongailla Titon ja Totin Facebook-sivuilta.