Deja Vu - We've done this Before

Tänään tehtiin tunti agilitya päivällä. Tein 13:sta esteen radan, johon tungin monenlaista ohjausta ja esimerkiksi viiden aidan kaaren, jolle Tito irtosi sivuttaissuunnassa hurjan hyvin heti ensimmäisellä yrittämällä. Jottei putkiin päässyt liian helposti, leikin niiden kanssa vähän. Erikoisia lähestymiskulmia ja yksi putkesta viereiseen putkeen niin tiukasti kuin vaan on mahdollista tehdä. Pakkovalssi ja heti perään sokkarimeni sekin ensimmäisellä ja oli hurjan kiva huomata, että sehän oikeasti osaa näitä juttuja. Itsellekin on koko ajan helpompaa, koska ollaan tässä vähän opeteltu erilaisia ohjauksia ja meidän pique nique -korissa on paljon enemmän eväitä kuin vielä puolisen vuotta sitten.

Ja tosiaan kisaamisajatus ei tunnu enää niin hirveän kaukaiselta. Ajattelin ehkä-mahdollisest-luultavasti-todennäköisesti-maybe ilmoittaa Titon hyppymölleihin.

Tarkoitus ei ollut kuitenkaan kirjoittaa agilitysta. Halusin kirjoittaa ajatuksista, jotka tulivat iltalenkillä mieleeni. Kun lenkki oli loppumassa jäimme puistoon kivirappusille istumaan. Tito istui vieressäni ja siinä sitten nökötettiin pimeässä. Tajusin, että siitä on aika tasan pari vuotta, kun tein samaa, mutta vieressäni oli pentukarvoilla varustettu pieni paketti.

Tämä on Titon kolmas syksy ja se alkaa samalla tavalla kuin ensimmäinen ja toinen - istumalla pimeässä teiden vieressä useana iltana. Tänä vuonna pimeässä on istuskeltu jo monessa eri paikassa. Syy tähän istuskeluun kehittyi Titon ollessa pentu. Minulla oli kokemusta hoitokoirista, jotka muuttuivat aivan eri eläimiksi pimeän tultua. Ihmiset olivat epäilyttäviä ja koirat taisivat muistuttaa enemmän sapellihammastiikereitä, niistä ei tykätty. En halunnut samanlaista käytöstä Titolle.

Halusin varmistaa, että pimeällä ulkona tapahtuvat asiat olisivat kivoja ihan niin kuin valosaan aikaankin. Jos koiran kanssa iltaisin vain kävelee tai juoksee lenkin, sillä ei ole aikaa nähdä ja haistella maailmaa. Iltaistuskelut sisältävät siis naksuttimen ja nameja sekä lämpimät vaatteet. Olen siis naksutellut kaiken, mikä poikkeaa hiljaisesta pimeästä ympäristöstä: ihmiset, pyörät, autot, äänet, lentävät lehdet, koirakot... Pentuaikaan pyysin joiltakin ihmisiltä vielä lupaa, että Tito pääsisi niitä tervehtimään. Näin varmistin, että Titon mielestä myös pimeästä lähestyvät tummat ja hiljaiset hahmot olivat ihania.

Näin alkusyksystä istuskelu on mukavaa. Vaihtelen paikkoja puistoista kaupungin öiseen sydämeen ja yritän katsoa maailmaa koiran silmin. Monta kertaa olen huomannut istuneeni usean tunnin jossain tien sivussa. Istuminen ja liikenteen seuraaminen on mielenkiintoista ja siitä tulee hyvälle tuulelle. Tito istui tänään kanssani 45 minuuttia ja katseli vain rauhallisena puskista ilmestyviä lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja koirakoita.

Pimeästä tupsahtavat hahmot eivät ole Titolle ongelma, mutta tätä syksyistä istumista emme jätä pois, koska kumpikin siitä pidämme.