Nyt tänne se talutin!!

Käytiin tänään Titon kanssa keskustelua, tuodaanko ilman lupaa otettu talutin heti vai vähän myöhemmin takaisin. Tässä Titon osuus:

Jokohan riittäisi?!

Ensimmäinen koirani ei sairastanut koskaan mitään ihmeellistä. Se vietiin rokotuksille säännöllisesti, madotettiin, kun muistettiin ja pallit poistettiin kolmen vuoden ikäisenä. 15,5–vuotiaana koira lopetettiin äkillisen kunnon heikkenemisen vuoksi.

Tänä syksynä olen on ollut Titon reikäposkihommaa, Totin hammasprojektia, Titon yksi epäselvä kummallisuus ja muutama päivä sitten löysin Totin aamulla keittiöstä vasen silmä lähes kiinni muurautuneena. Keltaista puuroa silmän ympärillä ja ollessaan auki silmä näytti samalta kuin viikon valvomisen jälkeen. Punertavaa ja turvonnutta.

Hain samana päivänä silmähuuhdetta apteekista ja nyt silmä on lähes ennallaan. Vielä on punoitusta, mutta silmä pysyy sentään auki eikä rähmää kerry niin paljon kuin alussa. Liekö silmä tulehtunut vai mikä todennäköisempää, osunut ihan mihin vain ulkona tai sisällä.

Totti ei ole nauttinut silmien huuhtelusta ja Tito on joka kerta mennyt heittelemään puruluuta tai repimään taluttimia voitonriemuisena. Samaa se tekee, kun Totilta leikataan kynsiä... Tänään Titolla kävi huono tuuri. Se sai pienen näpäytyksen tuosta irvailustaan eli laitoin sillekin huuhdetta silmiin. Ihan vain tasa-arvon puolesta.

Ei kukaan pärjää yksin täällä, ei kukaan haluu yksin jäädä

Tänään tuli mieleeni, miten tärkeää on, että tuntee ihmisiä, joille voi jakaa asioita koirallisesta elämästä.

• On joku, jolle voi soittaa ja fiilistellä onnistunutta treeniä tai ihan koirien hauskoja esiin tulleita sattumuksia.

• On joku, jolle voi lähettää videon huonosti voivasta koirasta. Että hei, miltä tää sun mielestä näyttää? Mitä mä teen? Ei heti panikoida. Ollaan empaattisia ja todetaan, että tämä puoli koirissa on aivan persiistä.

• On joku, jonka kanssa voi pohtia jonkin asian opettamisen kiemuroita. Ollaan avoimia ehdotuksille ja kokeillaan. Ollaan iloisia toisen edistymisestä ja kun itse onnistuu oman koiran kanssa, voi täysin peittelemättä juosta kiljuen ja hihkuen. Koska se toinen fiilistelee onnistumista aivan samalla tasolla.

• On joku, jolle voi soittaa itkien, kun ei jaksa yhtään. Eikä hän tuomitse heti huonoksi omistajaksi, vaikka hänelle vuodattaa tai siis oksentaa kaiken, kun mikään ei onnistu ja kaikki on liikaa.

• On joku, joka ei luojan kiitos tajua koirista mitään eikä siis analysoi heti kaikkea. Kuuntelee vain ja kysyy sen jälkeen, että mennäänkö saunaan.

Tämä maaginen "joku" voi olla yksi ja sama ihminen. Tai se voi olla monen monta eri ihmistä. Voi olla, ettei sen jonkun kanssa ole nähty moneen vuoteen, mutta puhelut ja viestit kulkevat edelleen. Tai sitten nähdään viikoittain. Voi myös olla, että se joku oli joskus, mutta ei ole enää.

Jos joku siellä tunnistaa itsensä - kiitos!

Joskus se puhahtaa

Niin, Totti puhahtaa joskus. Pariin kuukauteen ei kuulu välttämättä ääntäkään, mutta tänään kuului kaksikin kertaa onneton "buh".

Ensimmäinen oli osoitettu naiselle, joka selasi liikkumattomana puhelintaan keskellä tietä. Totti ei voinut ymmärtää, mikä tuo hahmo isossa talvitakissaan on. JA MIKSI SE EI LIIKU!? Koska Totti ei ole mikään pelokas ja heikkohermoinen tapaus, sen oli mentävä ihan naisen viereen merkkaamaan puska. Jotta voisi siinä pissimisen lomassa ottaa vähän hajuja naisesta. Ihan ohi mennen vain.

Toinen puhahdus osoitettiin rapussa naapurin miehelle. Olen joskus jutellut tämän vanhemman herran kanssa, joten hän jäi hämärässä seisomaan (meillä on muutama lamppu pimeänä rapussa) ja odottamaan, että tullaan hänen kohdalleen. Pitäähän kuulumiset vaihtaa. Tytärkin oli lähtenyt Lontooseen. Tulee vasta tammikuussa takaisin... Tito oli innoissaan, kun näki miehen. Koska mikäs sen hauskempaa kuin ihminen? Totti katsoi kulmiensa alta ja tuhahti. Ei voinut ymmärtää, miksi hämärässä oli vanha mies, joka ei liiku eikä puhu.

Muistan kyllä nuo tuhahdukset, mutta niihin suhtautuminen on muuttunut parissa vuodessa paljon. Tähän vaikuttaa suuresti se, että Tottia kiinnostaa. Se haluaa mennä kummajaistenkin luokse. Jos on mahdollisuus, se menee. Ihan itse. Ei tarvitse mennä näyttämään, miten mukava naapurin mies on. Nytkin Totti meni miehen luokse ensimmäisenä. Tito tuli perässä häntä viuhtoen.

Ei kaadu hihnan tämä pää enää yhdestä tai kahdesta pöhähdyksestä. Totti on monessa asiassa huomattavasti rohkeampi (lue: yllytyshullumpi) kuin Tito. Pojat suhtautuvat lähtökohtaisesti ihmisiin ja koiriin eri tavoin. Tito on innoissaan ja näkee vain mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille. Totti on sitä mieltä, että ihmiset ja koirat saavat olla olemassa. Mutta niiden kuuluu käyttäytyä lajilleen tyypillisesti. Ei esimerkiksi seistä paikallaan jähmettyneinä. Kaikki liikkuvat ihmiset ovat Totin mielestä oikeastaan vain halailua varten. Liikkuvat koirat ovat myös kivoja. Mutta eivät ne, jotka tuijottavat ja liikkuvat kuin hidastetussa elokuvassa. Ne ovat ällöttäviä. Vapaana leikkimään päästessään Totti on tullut toimeen kaikkien koirien kanssa. Siis koirien, jotka olen hyväksynyt kaveriehdokkaiksi. Ja tässähän minä olen aika tiukka. Koska omille koirille käy vain minun tarkasti arvioima seura. Tietysti. Ei mitään pahiksia, liian nössöjä jalkoihin tallautuvia tai epäreiluja ja elekieleltään köyhiä hännäkkäitä.

Hajanaiset puhahdukset tuskin koskaan loppuvat. Se ei ole tavoitteenikaan. Niitä saa jopa tulla silloin tällöin, koska jokainen kerta on mahdollisuus Totille oppia, etteivät ne kohteet olekaan kammottavia. En minä näistä mitään joka päivä tapahtuvaa sirkusta halua, mutta kerta kuussa on ihan ok. Minä selviän, Totti selviää.

Jos tuo menee bufin jälkeen omatoimisesti vieraan ihmisen luokse haistelemaan, ottaa rapsutukset ja silitykset rentona vastaan, ei tässä tarvitse hirveästi stressata. Enemmän stressaan sitä, etten jaksa opettaa suunnitelmallisesti Tottia pysymään paikoillaan. Miksi se ei vaan osaa sitä, kun on muitakin asioita oppinut opettamatta?

Vuosi sitten tehtiin poikien kanssa muutama vetolenkki Levillä. Yhdestä on tuo aikaisemmin jo laittamani videokin. Videolla näkyy kolmessa kohdassa ihmisiä. Yksi punatakkinen nainen siirtyy reitiltä penkkaan, mutta seisoo edelleen kosketusetäisyydellä (5:30). Se oli Totille liikaa. Muut ihmiset olivat pykälän kauempana ja Totti pärjäsi niiden kanssa paremmin. Punatakkinen sauvakävelijä sai Totin siirtymään Titon toiselle puolelle. Voi kamaluus, mietin hetken, mutta matka jatkui. Totti jatkoi vetämistä. Veti hyvin. Kohdassa 7:56 Totti menee samaisen punatakkisen ohi. Edelleen läheltä, mutta ilmeisesti Totilla oli parempi zen eikä sen tarvinnut vaihtaa puolta enää. Totti näyttää pohtivan nanosekunnin ajan, mikähän tuo oli katsomalla sivulle, mutta heti perään alamäki vie mennessään eikä punatakkisen perään ehdi jäädä miettimään.

Onko puhahduksia aina yksi? Yleensä on ja joskus useampikin. Jollekin kaukana nököttävälle kohteelle Totti ehtii sanoa useamman buhin ennen kuin pääsee selvittämään, mistä on kyse. Ja jos asia ei selviä, voi aina merkata. Ihan kohteen lähelle. Koska jos omistaa puun, pensaan tai lumikasan, ei voi olla pelkuri.

Kovaa!

Koska juokseminen on bordercollien työ.