Ensimmäinen kerta - BIKEJORING!

Pari iltaa sitten sain yhden kirjoitusprojektin päätökseen ja siitäkös mieli keveni. Koska päivän kovin kuumuus ja paahde oli jo hellittänyt yhdeksän aikaan, ajattelin lähteä kokeilemaan villiä yhdistelmää - Tito, Totti ja pyörä. Siis vetohommana. Ei koiria vapaana ympärillä juoksemissa tai vieressä ravaamassa. Ihan kunnolla koirille releet niskaan ja vedoksi!

(Fiiliksiä tammikuun ensimmäiseltä sparkkilenkiltä löytyy tästä.)

Pyöräiltiin ensin pelloilla jonkin aikaa, jotta pojat saivat lämmitellä, käydä tarpeillaan - ja päästellä suurimmat intoilut pois. Enpä olisi kuvitellut joskus edes ajattelevani näin. Että suurin kiihko pois ennen varsinaista suoritusta. Kaikkea sitä...

Koska Totin touhut jännittivät aivan hirvittävästi, otin ensimmäisenä Titon vetojuhdaksi. Valjaat niskaan ja koira pyörän eteen. Osasi hienosti seistä paikoillaan nokka eteen suunnattuna ja lähteä liikkeelle, kun käsky kävin. Ja niin mentiin. Tito juoksi ja ehkä noin 500 metrin jälkeen pysäytin. Palkkasin ja otettiin uudestaan. Totti sai juosta vapaana, kun Titon kanssa kokeiltiin. En ole koskaan mennyt vetoja pyörällä, joten tässä on minullakin paljon opittavaa. Vauhti on niin kova, että suojia voisi olla kypärän lisäksi enemmänkin. Ja lasit! Suojalasit ensi kerralla ehdottomasti, jotta voin pitää silmiäni auki ilman ötökkäparvien tunkeutumista silmiini.

Tito osaa!

Titon kanssa taisin ottaa kolme pätkää. Sitten oli vuorossa molempien koirien yhdistelmä. Ja tiedättekös, nyt jännitti. Sydän sykki kuin ensimmäisissä volttiharjoituksissa sirkuksessa. Näin itseni ojassa makaamassa. Näin tippuvani pyörän tangolle (miesten malli). Näin koirat juoksemassa horisontissa tyhjä pyörä perässään. Näin liinojen sotkeutuvan pyörän ketjuihin. Näin ketjujen tunkeutuvan pohkeeseeni kaatumisen seurauksena. I saw it all!

Valjaat Totille. Liinat kiinni. Ja niin alkoi huuto ja mekastus. Totti huusi, Tito alkoi huutaa - minä huusin. PERKELE SENTÄÄN! Ei mitään hallintaa. Samalla meinasin naurata katketakseni ja koettaa olla vakuuttava. Totti on hullu. Se on niin hullu. Se on niin ihanan hullu!

Koska seistessä oli huono menestys paikalla pysymisen kannalta, laitoin koirat makaamaan tällä kertaa. Täytyy harjoitella tuota seisomista Totin kanssa kahdestaan. Alkaa nimittäin minulta voimat loppua, kun alla on pyörä, edessä kaksi kahelia ja pyörän satula iskee kerta toisensa jälkeen selkääni.

Ensimmäinen yhteinen veto edessä.

Kun päästiin lähtemään liikkeelle, en polkenut. En sitten yhtään. Suoraa hiekkatietä ja apua, mikä vauhti. Parhaimman menon kohdalla aloin jo jännittää pysähtymistä. Tito kyllä, mutta Totti. Vetäisikö se Titon mukanaan tielle tottelemattomuuteen? "SEIIIIS!" Ja pojat pysähtyivät. Huh, edes jotain mennyt Totillekin päähän.

Käännettiin pyörä ja lähdettiin takaisin samaa tietä. Tarkoitus oli mennä vain sitä hiekkatietä, mutta kuinkas sitten kävikään. Tuli risteys: "VAS VAS!" Me jatkoimme. Ohi lenkkeilijöiden. Ohi uusien risteyksien. Kohti metsän lenkkipolkuja. Ohi koirakoiden (meni hyvin!) ja ohi asutusten. Mäkiä ylös ja alas. Oikealla, vasemmalle. Kovaa, lähes hyytyen ja taas tsempaten täysiä. Uusien mutkien taakse. Menimme yhdessä ja voi sitä onnen tunnetta. Samanlainen lämmin olo kuin tammikuussa Levillä kelkkaseikkailuilla. Tunne, että me olemme yhdessä tiimi. Kukaan ei lyö rukkasia tiskiin, jokainen tekee töitä. Minä poljin mäkiä ylös, minkä jaksoin, ja pojat juoksivat vierekkän kielet pitkinä pitäen laukan alusta loppuun.

Hämärä kuva lenkin jälkeen.

Vähän ennen tuttuja peltoja päästin pojat vapaaksi juoksemaan. Pelloilla hidastettiin vielä vauhtia ja ravailtiin lopulta pidennettyä reittiä kotiin. Pidennettyä, jotta kaikkensa antaneet koirat saivat käydä lillumassa ojassa. Ja pyörimässä hiekassa.

Ensi kertaa ajatellen:
* Mukaan suojalasit
* Vähän lyhyempi seisinki
* Totille odotusharjoituksia