maanantai 11. huhtikuuta 2016

PERKELE, joka meinasi pysäyttää pupunkin

Tänään olin töissä piiiitkän päivän. Herätys oli rapsakasti 0430, mikä on muuten jopa ihan ok, mutta ei silloin, kun pitkien avantouintien ja saunomisten jälkeen on päässyt nukkumaan vasta keskiyön jo lyötyä. Koirat saivatkin hiljaisessa aamussa juosta menemään, mutta mitään oikeaa lenkkiä ei kyllä tehty.

Töissä pitkälle iltapäivään ja sieltä ystävän kanssa kotiin. Otettiin koirat ja lähdettiin viettämään iltaa aurinkoisille pelloille. Paljon oli kansaa liikkeellä, mutta hyvin sieltä luovittiin välistä täydelliselle paikalle istuskelemaan. Koirat juoksivat ja remusivat, aikuiset pohtivat universumin kuvioita.

Kun parisen tuntia oli vierähtänyt istuskelua ja koirien kanssa peltojen kiertämistä, aurinko painui unille seuraavaa päivää varten. Mekin suuntasimme kotia kohden, on meinaa kylmä, kun aurinko lähtee latautumaan.

Pojat kävivät innoissaan ojassa vielä rypemässä, ja me ihmiset jatkoimme jutustelua. Kunnes näin ojan vieressä olevien puskien välistä maailman nopeimman Titon kiitämässä kuin salama. Puskasta sinkosi ensin rusakkojänispupukanieläin ja perässä mustavalkoinen elämästään täysin rinnoin nauttiva Tito.

PERRRRRRKELE!!!!

Karjaisuni, ja pari samanlaista heti perään, kajahtivat muuten niin rauhallisen tienoon hiljenevässä illassa. Ihmiset pysähtyivät, lapset pysähtyivät, ystäväni pysähtyi - Tito pysähtyi. Täydestä ajosta tuo erehtyväinen karvahousu vajosi maahan makaamaan ja päätyi vain nopeasti vilkaisemaan vielä näkyvän jäniksen perään.

Hetki ei kestänyt kauan, mutta se oli maaginen. Ei ollut muita, näin vain silmäkulmassani juoksevan pupun ja Titon, joka makasi visusti maassa. Menin Titon luokse, kehuin ja annoin tulla hyppäämään vasten. Samalla kutsuin luokse myös Totin, joka nökötti hyvin onnettoman näköisenä ojan vieressä. "Se huutaa..."

Niin saivat pojat kuulla olevansa maailman parhaita. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut Titon tuollaisen ajon keskeyttämään. Se on juossut pupujen perässä aivan liian monta kertaa ja koko viime vuosi niitä pitkäkorvia metsästettiin yhdessä. Minä jopa googlettelin, mistä löytyisi Helsingissä eniten pupuja. Onneksi silloisella kotiseudulla oli hyvät apajat ja saatiin silloin tällöin harjoituksia aikaiseksi. Ei ollut helppoa meistä kummallakaan, mutta niin alkoi valoa näkyä tunnelin päässä. Syksyllä päästiin jo siihen, että hihnassa ollessaan Tito ei sen kummemmin tehnyt eleitä lähteäkseen pupujen perään. Oli kyllä kiinnostunut, muttei jäänyt tapittamaan ja ruvennut korvattomaksi. Iso askel oli sekin, että pupujen pingottua turvallisemmille maille, saatoin päästää Titon vapaaksi ilman pelkoa, että se heti lähtisi etsimään karannutta paistiaan.

Tänään Tito lähti, mutta en osannut pahoittaa siitä mieltäni, koska se lakosi maihin karjaisustani.
Mansikkana kakun päällä oli vielä lönköttely kotiin, minkä molemmat koirat tekivät niin rauhallisessa mielentilassa, että omakin mieli lepäsi niitä katsellessa.

Huhheijaa, on tässä menty eteenpäin pupujen kanssa. Ajoista, jolloin kiljuin epätoivoisena Titon perään, kun se eli elämänsä parasta hetkeä pupun perässä kiitäessään. Ajoista, jolloin tartuin epätoivoni vallassa koirista parhaimpaan ja olin valmis tekemään siitä jauhelihaa (mutta päädyinkin lehtipihvin nuijimiseen). Ajoista, jolloin jo pupun näkeminen sai aikaan Titon virittymisen taajuuksille, joista palautuminen kesti pitkään.

Epätoivoni on vaihtunut jämäkkään: "Sähän et perrrkele tee noin!"

Historiallinen päivä meille - ja lapsille, jotka seurasivat tilannetta viereisestä leikkipuistosta.
"Äiti, mikä se pellllkele on?"


4 kommenttia:

  1. Ja äiti vastasi lapselleen: taitaa olla tuon koiran nimi. ;) Ei vaan. Oikeasti toi on parasta, tulee esiin se ei-toivottu käytös mutta sen jälkeen ei jääkkään se epäonnistuminen päälimmäiseksi vaan se että koira on oppinut ja tekee toiminnon joka sille sanotaan. Hienoa! :) Meillä on junnun kanssa vastaavia jahtitilanteita ikäväkseni päässyt vahvistumaan paristi ja samaa pupu jen metsästys harjoitusten tekemiseksi täällä myös menossa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. I feel you!
      Mä olin vielä parikin vuotta sitten aivan epätoivoinen, kun Tito lähti. En osannut ajatella yhtään, suusta pääsi hysteeristä pihinää ja näin koiran jo kuolleena autotiellä. Samalla tunsin, miten kaikki koulutustyö ei vain valunut hukkaan - siinä mentiin reippaasti pakkasen puolelle, koska Tito sai palkintojen parhautta. Tiesin myös tekeväni väärin, kun kajosin. Tiesin, ettei auta koiran ravistelu yhtään mitään. Mutta siitä huolimatta epätoivon hetkellä näin tein. Muutaman kerran jälkeen osasin jo sitoa paskapään puuhun ja mennä siitä kauemmaksi kiviä potkimaan. :D

      Poista
  2. Miten käytännössä lähdit harjoittelemaan tuota pupusiedätystä? Meillä on täällä nyt 7kk pennun kanssa tämä sama ongelma. Kerran on päässyt kunnon jänisjahtiin, ja sen jälkeen menee ihan tiloihin kun haistaa pupun jäljet, puhumattakaan siitä että niitä vilistää näköetäisyydellä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, enni!
      Kiitos kommentista, voisin jonkinlaisen tekstin aiheesta kirjoittaa. Juuri viime viikolla kaverin kanssa asiasta puhuttiin, koska hänellä lähti koirat pupujen ja lintujen perään.

      Poista