Tito, Tito, Tito...

Viimeisessä tekstissäni kehuin Titoa ja iloitsin hyvistä päivistä, joita oli takana. Eipä olisi kannattanut. Heti muutti Teinininja-apina takaisin. Kolme päivää revin hiuksiani päästä ja häpesin illalla nukkumaan mennessäni, miten inhottavasti olin Titoa päivällä kohdellut. Monen mielestä ehkä ihan perustouhua, mutta ei meille. Minä en nyppäile ärtymystäni hihnalla, enhän? Pari kertaa laitoin Titon kiinni penkkiin tai puuhun ja menin vähän kauemmaksi nollaamaan.

Miksi sitten menetin malttini? Kun sanon tämän ääneen tai kirjoitan tähän, hävettää vielä enemmän. Menetin malttini, koska Tito lähti pari kertaa lintujen perään. Lintuja pyrähtelee hallitsemattomasti ihan vierestä ja viuh, koira nauttii sydämensä kyllyydestä. Mitä enemmän se juoksee, sitä enemmän lintuja lehahtaa ilmaan. Mieletöntä! Heti, kun lintujen pyrähtely rauhoittuu, Tito juoksee luokseni. Ei se siis minnekään jää tai lähde juoksemaan päättömänä edelleen. En myöskään kutsunut sitä, joten en voi sanoa, että se ei olisi totellut kutsua.

Toinen syy hermojeni pettämiseen löytyy hihnalenkeiltä. Titoa ei ole kiinnostanut hihnan toinen pää lainkaan. Titohan ei vetämällä vedä. Se ei ole niska pitkänä hönkivä puskutraktori. Se haluaisi kuitenkin kävellä 1-1,5 metriä edelläni. Se nyt ei vaan käy. Ja syy on tosiaan tässä päässä. Kukas on taas vältellyt hihnalenkkejä? Noh, edelleen päivittäin ja monta viikkoa joka lenkillä on hihnassa kuljettu, mutta on se hieman eri asia kuin kunnon hihnalenkkien tekeminen. Meillä mennään usein 10-15 min hihnassa ja reipas tunti vapaana.

Kuva: Mari Lustig

Ja kolmas asia liittyy Titon retkeilyyn. Olemme Marin kanssa pari kertaa käyneet yhdessä treenaamassa. Viimeksi isolla jalkapallokentällä. Koirat autoon ilman mitään tervehtimisiä ja siitä suoraan kentälle. Eivät siis päässet haistelemaan missään vaiheessa. Menin toiseen päähän kenttää ja Mari toiseen. Tito ei tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla. Ensin teki muutaman asian hyvin, mutta frisbeen palautus tapahtui jalkoihini tiputtamalla ja matkan jatkamisella Marin ja Sirun luokse. Mari yritti häätää Titoa pois, mutta Tito on nopea. Juoksin hakemaan Titon ja laitoin kiinni. Seuraavat jutut menivät ihan hyvin nekin, eikä Tito enää lähtenyt.

Susan Garrett on viisaana todennut, että koira käyttäytyy niin hyvin kuin sille on opetettu. Hmm...

Edessä siis pieni Ruff Love ja kaivoin vihdoin liinan esiin. 10 metriä liinaa löytyy, mutta olen sen käyttöä vältellyt. Se tuntuu niin vaivalloiselta ja jää kaikkialle kiinni. Näin ainakin muistelin... Tänään mentiin sitten pellolle ja Tito liinassa. Miten helppoa! Itsellä varmempi olo ja Tito juoksi kaikista pyrähtelevistä linnuista, pellon laidalla näkyvistä koirista ja ihmisistä heti luokseni. Mitä ihmettä olen ajatellut..? Eihän se liina jäänyt minnekään kiinni. Liina tulee käyttöön jatkossa myös, kun treenataan niin, että kentällä on muitain koirakoita.

Täytyypä vielä sanoa, että eilen ja tänään Tito on parantanut huomattavasti hihnassa kävelemistä. Sain itse nollattua oman turhautumiseni ja keskityin jälleen niihin hyviin asioihin, mitä tuo otus tekee. Ja sehän tekee.