Liikkuvaa kuvaa lopputalvesta

Viime perjantaina ShowHau-ohjelmassa näytettiin jakso, jossa Titokin esiintyi vetohommissa. Tässäpä kyseinen jakso näin jälkikäteen: ShowHau - kausi 5 jakso 4
Tito kelkkailee kohdassa 1:12 ->
Muu osuus alkaa kohdasta 1:30 ->

Frontside Collie

Vuosi sitten Titolla oli toive. En tiedä, mistä se oli koko asian edes keksinyt, mutta kovin päättäväinen tuntui olevan. Syntymäpäivälahjaksi pitäisi saada rullalauta eli skeitti eli skede. Olin sitä mieltä, että kapine olisi turha eikä lähistöllämme ole oikein paikkaakaan, minne voisi mennä rullailemaan. Merkkipäivän lähestyessä Tito alkoi olla jo ärsyttävä. Kun kuljimme ulkona ja näimme nuorisoa skeittaamassa, karvakorva esitti oikein marttyyria ja huokaili, miten epäreilua elämä oli.

Sisällä se tuli koko ajan jalkoihin ja oli yksinkertaisesti tiellä. "Jos mulla olis oma skede, voisin olla ulkona enkä häiritsemässä sua." Tämän tyyppisiä huomautuksia tuli jatkuvasti. Ei tarvitsisi kuulemma viedä niin paljon uloskaan, koska voisi itse mennä rullailemaan. Yritin selittää, ettei pojalla ollut tarpeeksi mennä yksin ulos, mutta olin kuulemma naapuruston tylsin ja oikea ilonpilaaja.

Titon synttärit lähestyivät ja niin vain huomasin yhtenä päivänä seisovani Prisman urheiluosastolla - edessäni hyllyt täynnä skeittejä. Kokeilin lautojen pyörien pyörimistä niin kuin olen nähnyt kovien jätkien tekevän ja laitoin laudat menemään pitkin kaupan lattiaa löytääkseni jyvän akanoiden seasta. En lähtökohtaisesti halunnut ostaa lautaa, joka viettää selvästi toiseen suuntaan.

Niin siis kävi, että Tito sai oman skeitin lahjaksi. Koska Tito on cool, se halusi ensin harjoitella sisällä, ettei tarvitsisi menettää kuonoaan naapuruston räyhäpoikien tai kaunottarien edessä. Tito siis skeittasi sisällä - kerrostaloasunnossa. Meteli on aika kova, kun koira ottaa vauhtia ja rymistelee pitkin kämppää.

Tuli syksy ja alkuinnostus laantui. Skeitti laitettiin pois, vaikka juuri silloin teki kuulemma mieli lähteä rullailemaan. Onneksi meillä on paljon muitakin harrastuksia eli kenenkään ei tarvinnut jäädä pyörittelemään peukaloitaan.

Nyt keväällä Tito sanoi olevansa valmis lähtemään ulos treenaamaan. Minä kannoin lautaa ja Tito häntäänsä, kun suuntasimme tyhjälle parkkipaikalle. Tito ei paljon aikaillut vaan otti vauhtia, iski etutassut laudan päälle ja antoi mennä. Kun jotain tuli eteen, nopsasti laudan päällä ympäri ja uuteen suuntaan.

Koska harrastus on vielä uusi, Tito ei ole varma, mikä tekniikka on paras. Eniten se menee etutassut laudalla ja takajaloilla juosten. Toisinaan kolme tassua ovat laudalla ja yksi potkii vauhtia. Muutaman kerran kaikki tassut ovat olleet laudalla ja Tito vain rullaillut menemään. Vaikeuksia tuottavat tilanteen, joissa Tito onnistuu saamaan laudan nurin. Jotta Tito voi tulevaisuudessa mennä kavereiden kanssa skeittamaan, lauta pitää osata kääntää oikeinpäin itse. Tätä onkin nyt opeteltu ja eiköhän se kesään mennessä onnistu!

In the spring, at the end of the day, you should smell like dirt.

Vantaanjoki tulvii takapihalle ja vihreää näkyy kuivan ruohon seassa. Kaunis sunnuntai on syytä viettää ulkona - koirin tietysti. Jonna tuli Benkun ja Kaken kanssa rallaamaan meidän takapihalle. Jonna on siitä kiva, että hänen seurassaan voin täysin keskittyä siihen, miten teen Titon kanssa. Tiedän, että jos meidän eteneminen kestää "vähän" tavallista lenkkiä hitaammin, ei haittaa. Että kiitos Jonna, kun jaksoit siinä alussa odotella Pöyhöstä ja sen valmentajaa.

Ensin istuskeltiin penkill' ja seurasimme keväiseen säähän ulkoilemaan lähteneitä ihmisiä. Kaikki kävivät tekemässä u-käännöksen takapihan laidalla olevalla alikulkusillalla. Sinne ei ole asiaa ilman sukellusvarusteita.

Kun koirat alkoivat olla rentoja, päästettiin nuoriso leikkimään. Voihan kohiseva koski, Bea ja Tito juoksivat ensimmäisenä veteen niin, että vettä oli joka puolella. Tito teki nopean vesikampauksen ja sen jälkeen oli aika sytytellä viehkeä seuralainen juoksutunnelmiin. Takapihalle muodostuneen lammikon ympäri uudestaan ja uudestaan.

Välillä veivasin nuorille pallon menemään. Tito ei ole tottunut siihen, että joku voi ehtiä pallolle ensin ja alkuun Bea vei pallon nokan edestä. Tito sitten skarppasi ja pinkoi sellaisia spurtteja, että lempinimi sai vain vahvistusta. Muutenkin tämä yksi pallo ja kaksi koiraa toimi todella hyvin. Koirilla tuntui olevan selvät sävelet säännöistä eikä tarvinnut miettiä kärhämöitä.

Kun TB-parivaljakko oli juossut jonkun aikaa, päästettin Hivviö vapaaksi. Voi huwja, miten pientä otti päähän, kun toiset juoksivat lujempaa. Kova komennus, eikä sekään saanut toisia hidastamaan. Päivän ikimuistoisin hetki oli spurttaava Tito, jonka eteen ilmestyi pieni pentu. Tito teki sellaisen väistöliikkeen, että pennun korvat vain nousivat pystyyn ilmavirrasta. Tito jatkoi juoksemista ja pentu menojaan. Tuntui hurjan hyvältä nähdä, että Tito katsoi tarkasti törmäämästä pieneen. Kokemuksesta voin sanoa, että itsekin tekisin samaisen väistön niiden naskaleiden edessä. Joka tapauksessa tuli olo, että Titon voi tuon pennun kanssa päästää leikkimään ilman, että pentu joutuu törmäilyauton uhriksi.

Ensimmäisten leikkien jälkeen pidettiin huilitauko ja sen jälkeen laitettiin formulat uudestaan radalle. Tätä tehdään nyt lisää eli rauhoittumisen ja leikkimisen vuorottelua. Ja vielä Jonnan ottamia kuvia:

Ilmeellä

Se on Tito

Joskus meidän arjessa tapahtuu asioita, joihin ei voi muuta kuin huokaista ja todeta, että se nyt on vaan Tito. Tito riittää itsessään selittämään asioita. Ei tarvitse sen suuremmin miettiä, miksi se tekee jotain. Sehän on Tito.

Jokunen päivä sitten tulin kotiin ja löysin Titon sängyltäni. Se istui siinä varsin tyytyväisenä eikä tehnyt elettäkään osoittaakseen katumisen merkkejä edes minun mielikseni. Käskin hämmästyneellä älähdyksellä Titon alas ja sehän hyppäsi sukkelasti lattialle. Meni parvekkeen oven eteen makoilemaan ja katsoi tyynen rauhallisena, että mitä minä hämmästelen.

Käytiin muutama päivä sitten sulaneella hiekkakentällä tokoilemassa ja otettiin yhtenä treeninä metallinoutoa. Tito lähti kiitäen kapulalle, otti hyvin suuhun, kääntyi tulemaan, pysähtyi ja sylkäisi kapulan suustaan. Jäin monttu auki katsomaan, koska tätä en ollutkaan aikaisemmin nähnyt. Tito ajatteli hoitaa homman loppuun tyylillään. Juoksi päättäväisenä kovaa luokseni ja oli tulossa jo ihan jalkojeni välistäkin. Ei tippunut palkkaa tästä suorituksesta.

Jäin mielenkiinnosta katsomaan, mitä se keksii. Ja sehän keksii! Juoksi hurjaa vauhtia takaisin kapulalle, mutta ei se sitä suuhun ottanut. Juoksi kapulan toiselle puolelle hyvin määrätietoisesti, koska kapulahan voi olla vaikka merkki... Siellä se kyttäsi, että nyt pitäisi palkan jo lentää. Noh, eipä lentänyt vieläkään. Raks, raks, raks ja horror collie mietti, mikä mättää. Kuonokosketus on aina varma valinta eli sitä oli pakko kokeilla. Siellä se koira oli noin 15 metrin päässä kuono kiinni kapulassa. Vaativa katse sanoi, että nyt voisi jo lelu lentää. Kun temput eivät tepsineet, keskeytin pelleilyn ja hain kapulan ihan itse. Tässä vaiheessa Tito mietti, että turha sitä kapulaa on edes hakea, kun minä haen sen kuitenkin.
Tito-Nova 1-0.

Illalla metalli olikin taas parasta maailmassa. Aina ei kannata edes yrittää ymmärtää. Parempi vain nauraa ja jatkaa.

Minun oma BIS

Sunnuntaista jäi erittäin hyvät muistot. Menin Gardenian pihalle hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisten alkamista ja jäin Titon kanssa tien viereen odottelemaan. Palkkasin ohittavista koirista ja kontaktista. Halusin, että Tito saa hajuja muista koirista ennen kuin menemme ilmoittautumaan eli kymmenien koirien sekaan. Siellä ollaan kuitenkin iho ihoa ja karva karvaa vasten. Eihän Tito sitä pahakseen pistä - päinvastoin.

Ilmoittautumisjonossa pidin Titon jalkojeni välissä, niin kuin aina, jos olemme tungoksessa. Itse ilmoittautuminen meni muuten hyvin, mutta lähdin maksamatta. Pieni sivuseikka, joka saatiin nopeasti korjattua.

Tunnin odottelu ennen oman kehän alkamista eli menimme istumaan hälinän sekaan ihmettelemään kaikkea näkemäämme. Kävin vähän harjoittelemassa Titon juoksuttamista ja esittämistä, kun löysin aivan kehän kokoisen tyhjän asvalttipläntin syrjästä. Kaikki meni suorastaan upeasti, jos pidin Titon vapaana tai sidoin taluttimen housujen vyölenkkiin. Kun siirsin taluttimen käteen, tunsin olevani kömpelö, eikä Titokaan liikkunut yhtä hyvin. Saisiko sitä talutinta pitää kiinni housuissa?

Vuoronumeromme, tai siis se numero hihassani, oli 313, mikä tarkoitti isojen aikuisten kehässä alkupään numeroita. Mitä lähemmäksi oma vuoromme tuli, sitä vähemmän minua oikeastaan jännitti. Menimme kehään ja lähdimme heti juoksemaan kierroksen. Tämä lähtö oli niin äkkinäinen, että kierroskin oli ohi ennen kuin ehti alkaakaan. Minä meinasin ihan törmätäkin edellä menevään pariinikin, mutta peruutin nopeasti sopivan matkan päähän.

Tuomari arvosteli ensin toisen koiran, joka oli karvallinen perunkarvaton. Käsittelyssä meni jonkin aikaa, koska koira ei ollut ihan sinut tilanteen kanssa. Tuomari oli kuitenkin hyvä ja käsitteli niin, että koira vähän rentoutui. Tämän ajan seisotin Titoa edessäni. Eihän sitä tiedä, jos tuomari vaikka vilkaisee Titoa. Silloin ei sovi istua tai katsella poodeleiden perään. Tito seisoi mielestäni hurjan hyvin. Se oli rauhallinen ja pysyi koko ajan täysin paikoillaan.

Olin kovin hyvällä tuulella enkä voinut kuin hymyillä Titolle. Tuomari tuli luoksemme, ja Tito meni häntää heiluttaen vastaan. Hetken hätkähdin, mutta sitten ajattelin, että ensimmäistä kertaa vastaavassa tilanteessa ollessaan on vain erittäin hyvä, että Tito menee itse ottamaan tuomarin vastaan. Me emme ole näitä juttuja harjoitelleet kuin edellisenä päivänä ja ihan vain keskenämme. Eikä Tito ollut nyt käskyn allakaan.

Tito piti tassunsa maassa eikä tähdännyt kieltään tuomarin kasvoihin. Käsittelyn aikana se seisoi rauhallisesti paikoillaan, kun katsottiin kulkuset ja hampaat. Tämän jälkeen juostiin vielä yksi ympyrä ja seisotettiin koiria hetken. Sitten minulle ojennettiinkin jo punainen nauha, kiitin tuomaria ja poistuin hihkuen Titon kanssa kehästä. Vaikka punainen nauha tarkoitti tässä tapauksessa ei oikein mitään, olin valtavan iloinen. Yhtä paljon olisin hihkunut, vaikka Tito olisi saanut sinisen nauhan. Minä hihkuin, koska Tito oli niin hienosti kehässä!

Loppukehässä emme enää pärjänneet, mutta tämä johtui vain siitä, että olimme ihan kehän kulmassa eikä tuomari oikein nähnyt meitä.