Take it Easy

Aloitin Titon rauhoittumissheippaamisasian viime kesänä. Jaksoin sitä ehkä viikon ja sitten se jäi. Nyt olen kuukauden tehnyt yllättävänkin kurinalaisesti harjoittelemista ja viime lauantaina jopa agilityhallilla. Jännä juttu, miten ihminen tekeekin käytännössä eri tavoin kuin on suunnitellut. Hyvät ajatukset voivat myös hävitä ihan oven avaamalla. Huish ja hyvät ajatukset ovat poissa!

Nyt, kun olen malttanut vahvistaa rauhoittumista yhä enemmän, olen saanut todeta, että tämä on oikeasti hyvä tapa. Tiesinhän minä sen teoriassa ja kesällä viikon aikanakin tapahtui edistystä, mutta niin vain kävi, että huish.

Minulla ei ole tietoa, onko tällä asialla jokin hieno nimi, mutta tässä kuitenkin lyhykäisyydessään, mistä on kyse.
Koiran rauhoittuminen palkitaan tekemisellä. Tavoiteena on koira, joka yhdistää odottelun rauhoittumiseen ja aktivoituu vihjeestä tekemiseen. Se myös oppii, että sitä ei tarvita, jos sille ei anneta vihjettä tekemiseen.
Koska kyseessä on sheippaaminen, aloitetaan treenaaminen pienistäkin rauhoittumisen eleistä. Näitä voivat olla esimerkiksi pään kääntäminen pois omistajasta, agilityradasta tai muusta, mistä koira on kiinnostunut. Toisin sanoen koira luopuu kiinnostavista ja kiihdyttävistä asioista, päästäkseen taas tekemään. Edellytys on tietysti se, että koiran mielestä yhdessä tekeminen on mielekästä. Muuten tekeminen ei toimi palkintona.

Moni mieltää sheippaamisen lähinnä naksutteluun ja temppuihin, mutta rauhoittumista sheipatessa ei naksutella. Sen sijaan käytetään vihjettä, joka kertoo koiralle, että nyt tehdään ja nyt sitä tarvitaan. Naksuttelun "haittapuolena" on koiran aktivoituminen. Jos koira tajuaa, että sillä on mahdollisuus tienata nameja tai lelu, se yrittää miettiä, mitä sen saamiseksi tulisi tehdä. Nameja voi kuitenkin käyttää, mutta niitä ennen ei naksutella. Sen sijaan nami vain asetetaan koiran kirsun eteen maahan, kun se on rauhallinen. Näin vahvistetaan rauhallista mielentilaa, muttei aktivoida koiraa naksuttimen äänellä. Namien ei kannata myöskään olla suurinta herkkua, koska se aktivoi koiraa myös.

Itse aloitin tämän sisällä niin, että naksuttelin hetken, jonka jälkeen menin istumaan tuolille, sängylle tms. katsoen samalla "tyhjyyteen". Sivusilmällä tarkkailin Titoa, mutta en niin, että se huomasi. Kun Tito lakkasi katsomasta minua, käveli pois päin tai meni maahan makaamaan, sanoin vihjesanan, että treenataan ja jatkoin koulutusta. Jälleen treenattiin hetki eli 5-10 namia tai muutama toisto lelupalkalla. Tämän jälkeen jäätyminen ja odottelua, että Tito näyttää pieniä rauhoittumisen merkkejä. Vähitellen vaadin selvempää rauhoittumista ja pidempiä aikoja.

Ulkona olen tehnyt niin, että pysähdyn jottenkin istumaan ja matka jatkuu, kun Tito makaa vieressä pää tassujen päällä tai maassa. Oleellista on myös koiran ilme. Ei riitä, että koira makaa maassa odottaen tekemisen jatkumista. Ilmeen pitää olla "laiska" ja "löysä".

Ilmeisesti kotiläksyt oli tehty hyvin, kun lauantaina kokeilin, miten tämä toimii hallissa. Alkutreenien jälkeen siis istumaan sivuun ja koiran kiinni seinään. Odotin vähän aikaa ja Tito heitti lonkalle. Tästä kerroin, että treenit jatkuvat eli käytiin tekemässä 5 toistoa siivekkeiden kanssa ja takaisin sivuun istumaan. Näitä tehtiin muutamia kertoja ja Tito alkoi heti toistojen jälkeen heittää mukavan asennon tuolini viereen, pää lattialle ja silmät lurpalleen. Siihen nähden, että rauhoittuminen on meidän kaiketi suurin kompastukivi, olin todella tyytyväinen. Tito pysyi hyvin myös kyljellään samalla, kun muut treenasivat ja mekastivat hallissa.

Koska ensimmäinen rauhoittumissheippailukokeilu meni hallissa näin hyvin, jatkan samaa tänä lauantaina. Suurin haaste on toistojen pitäminen muutamassa ja oman maltin kasvattaminen. Rauhoittumista siis molemmille.

"Pakko ravata" jatkuu

Kirjoitin marraskuussa meidän "Pakko ravata"-projektista. Vuoden alussa innostuin crossaamaan Titon kanssa ja otus pääsikin sen makuun. Käytyäni Nutrolin-luennolla työkavereiden kanssa sain uutta intoa jatkaa unohtuneen ravaamisen harjoittelua.

Nyt käymme vähintään 3 kertaa viikossa ravaamassa - yleensä 45-90 minuuttia kerrallaan. Mitä paremmin on aurattu, sitä mukavampi on juosta. Tänään ravattiin pari tuntia, josta viimeiset hetket Tito sai villiintyä vapaana lumipenkoissa kaahailemalla. Hassu pieni eläin.

Ravaaminen on tehty pannalla, koska vetovaljaat Tito yhdistää jo "liian" hyvin vetämiseen. Sen eleistä näkee, että se haluaa vain painaa kaasua.
Ravaaminen ei ole Titolle ihan heinäntekoa. Se haluaisi kovasti vain laukata ja juosta kieli pitkänä. Ravilenkit ovatkin sitä, että tuijotan Titoa lähes koko ajan. Laukannostoista tulee palautetta ja ravaamisesta kehua. Alussa ravataan hiljempää ja lämmitellään. Vähitellen annan askeleen pidentyä ja kehun rennosta, mutta reippaasta ravista. Pitkällä askeleella tuo on hienon näköinen ja ilo silmälle.

Koirista mennään ravaten ohi ja Tito usein liimautuu reiteeni kiinni palkan toivossa. Olen nämä palkka-anomukset kuitannut rauhallisilla kehuilla ja kehunut enemmän, kun Tito on taas siirtänyt kirsunsa eteenpäin. Haluan, että Tito oppii ravaamiseen oman mielentilan ja ymmärtää, ettei silloin tehdä muuta. Minä kerron, millä tahdilla ravaaminen tapahtuu ja tarpeet sekä haistelut tehdään luvan kanssa.

Agitreenit olen myös aloittanut nyt ravaamisella. En tosin ole jaksanut ennen treenejä ravata sitä suositeltua 30 minuuttia, mutta joka kerta kuitenkin enemmän eli suunta on oikea. Tito ei myöskään tee vielä korkeita hyppyjä tai pitkiä ratoja eli rasitus ei ole (toivottavasti ) ihan niin suuri. Treenien jälkeen on tehty pieni ravilenkki ja kotona viimeistään "loput".

Olen pyrkinyt siihen, että ravipäivinä ei tehdä kovin paljon muuta. Tottahan toki tuo jaksaisi ja hyvin voisi tehdä, mutta tämä mustavalkoisuus on minulle helpompaa. Panostan päivän ravilenkkiin ja se siitä. Jos annan itselleni luvan tehdä jotain tämän lisäksi, olemme taas tutussa kierteessä ilman lepopäiviä. Näin ollen julistan samalla itselleni "Pakko levätä"-projektin.

My Favorite - Back on Track

Kerroin pari kuukautta sitten hankkineeni Titolle ja itselleni Botit. Nyt on pari kuukautta takana ja tuotteita on käytetty.

Jotain tapahtui ja Titolla on nyt sekä verkkoloimi että toppaloimi. Verkkoloimen heitän Titolle päälle kotona ravauslenkkien jälkeen, treenien jälkeen ja tavallista aktiivisemman päivän päätteeksi. Toppaloimelle on tullut käyttöä kovilla pakkasilla, treeneissä tauoilla ja autossa ollessa. Jos nyt suoraan sanon, Titolla on loimi päällä aikas usein.

Titon verkkoloimi on kokoa 59 cm ja toppaloimi 55 cm.

Tito tulee joka kerta omatoimisesti paikalle, kun se kuulee minun ottavan loimet esille. Eivät ne siis kovin epämiellyttäviä voi olla. Tässä huomioita, joita olen tehnyt:
- Tito menee nukkumaan yleensä heti, kun on saanut loimen päälleen.
- Tito nukkuu huomattavasti syvempää unta loimi päällään. Kun kyseessä on aktiivinen paimen, joka haluaisi olla kaikesta tapahtuvasta tietoinen, tämä on kullan arvoista. Tito vetää sikeitä, vaikka liikun paikasta toiseen ja aamulla se pitää erikseen kutsua sängyn alta pois.
- Tito venyttelee unien jälkeen piiitkään ja hartaasti.
- Kun heittää molemmat loimet päällekkäin, Tito pysyy hyvin lämpimänä, vaikka olisi kylmässä autossa paikallaan.
- Toppaloimi ei sovellu lämmittelyravaamiseen, koska etuosa osuu etujalkoihin - ainakin Titolla.

Minulla on itsellä pitkät pöksyt, boxerit, poolopaita, minipeitto ja pohjalliset. Näistä olen käyttänyt poolopaitaa ja pitkiä pöksyjä eniten. Vaikka tuotteet eivät olisi mitenkään erikoisia keramiikkavaloksineen, olisin ne ehkä hankkinut. Tuotteet ovat ihanan tuntuisia!

Olenko sitten huomannut tuotteissa mitään eroa tavallisiin kerrastopaitoihin ja -housuihin verrattuna? Olen. Nukkuminen nämä päällä on aivan omaa luokaansa. Herääminen on minulle jo muutenkin vaikeaa, mutta nämä päällä se on lähes mahdotonta. Herääminen tuntuu siltä kuin yrittäisi nousta maan alta. Nukkuminen on selvästi syvempää. Näen myös paljon enemmän unia, kun nukun Back on Trackit päällä. Tiedä häntä, ehkä nämä eivät ole ihan täysin huuhaata.

Jos joku miettii loimen ostamista koiralleen, suosittelen toppaloimea. Se pitää lämmön paremmin ja suojaa myös tuulelta. Verkkoloimi tulee kyseeseen, jos etsii kevyempää loimea tai loimea paksumman takin alle.
Mikäli joku on harkinnut tuotteen hankkimista itselleen, suosittelen ehdottomasti pooloa tai muuta paitaa.

Säällä kuin säällä - treeniliivi päällä

Toinen yritys

Blogi ehti olla alle vuorokauden suljettu ja sain monta s.postia, viestiä ja kyselyä.

"Miksi olet muuttanut blogisi salaiseksi?!"

Minä kirjoitan blogia useasta eri syystä.
Haluan pitää kirjaa siitä, mitä olen Titon kanssa tehnyt. Myöhemmin on hauskaa lukea ja muistella asioita, joita ei muuten enää muistaisi. Tietokoneella kirjoittaminen on (valitettavasti) mielestäni kätevämpää kuin päiväkirjaseen raapustaminen. Jos näkisitte käsialani, tukisitte varmasti tätä ajatusta.

Minun päässäni käy jatkuvasti kova vilske. Analysoin tarpeettoman paljon ja pohdin asiat monesta eri näkökulmasta. Saan ajatusruuhkan päässäni hetkeksi hiljaiseksi, kun istun alas ja kirjoitan ne näkyville. Näkyville minulle itselleni sekä teille lukijoille.

Ajatusten jakaminen muiden kanssa on antoisaa. Minä pidän blogeista, joissa kerrotaan muutakin kuin "treenattiin ruutua". Lisäksi ei tarvitse kirjoittaa paljon, että mielenkiintoni herää. Jos tämän ruudun treenamisen lisäksi on mietitty kyseisen koiran oppimisprosessia ja treenitilannetta, mietitty vähän eri vaihtoehtoja sekä katsahdettu tulevaisuuteen, I like.

Arkielämässä tapahtuvista seikoista kirjoittaminen vaatii usein paljon kirjoittajalta. Se, että julkisesti kirjoittaa oman koiransa rähinöinnistä, yksinolo-ongelmista, rauhoittumisongelmista, varastelusta tms., saa minulta arvostusta. Ongelmista kertominen julkisesti avaa usein keskustelua. Joku saattaa kertoa, että omalla koiralla on samanlainen ongelma. Toinen puolestaan on löytänyt toimivan keinon ja jakaa tämän tiedon. Kolmannella on toisenlainen näkemys ongelmaan, mikä saa neljännen yhtymään keskusteluun. Keskustelijat eivät ehkä tunne toisiaan, mutta heitä yhdistää jokin asia. He voivat auttaa toisiaan monella tavalla tietämättäänkin.

Arkikäytösongelmien lisäksi blogeista voi saada hienoja oivalluksia treenaamiseen. Vaikka itse on pohtinut esimerkiksi tietyn liikkeen opettamista moneen kertaan ja puhunutkin siitä kavereiden kesken, ratkaisu voi löytyä muualta. Blogimaailmassa liikkuessa ei voi koskaan tietää, mitä seuraavan linkin takana on. Siellä voi olla jotakin todella tylsää, jota ei jaksa lukea tai katsoa kuin 5 sekuntia. Toisinaan auennut blogi voi olla kuitenkin kuin katkelma omasta elämästä. Tekstiä lukee mielenkiinnolla ja yht'äkkiä onkin lukenut kaikki tekstit kyseisestä blogista. Voi olla, että joku muu opettaa samoilla periaatteilla tai on löytänyt keinoja, joita itse ei ole tullut koskaan ajatelleeksikaan. Blogia lukemalla tekee mieli pukea treeniliivi päälleja lähteä heti kokeilemaan oman koiransa kanssa. "Miksi en itse tuota ole ajatellut? Olisiko tässä ratkaisu meidän pulmaan?"

On myös kiehtovaa seurata, miten joku edistyy koiransa kanssa. 

Kirjoittaminen voi olla myös terapeuttista. Ramin kuolema on ollut minulle valtava asia. En voi mennä saareen vanhempieni luo viemättä kynttilää Ramin haudalle. Menetyksestä  kertominen julkisesti oli minulle iso asia. Kuka tahansa sai lukea, miltä minusta tuntui. Sisälläni vellovista tunteista ja ajatuksista kirjoittaminen oli minulle kuitenkin paljon tärkeämpää. Tämä oli minun tapani käsitellä Ramin menetystä - olen iloinen, että niin tein.

Kun minulla on mahdollisuus saada muiden blogeista oivalluksia ja ajatuksenaiheita, olen suunnattoman iloinen, jos joku voi saada samoja kokemuksia minun blogistani.

Minä haluan saada aikaan keskustelua. Minä olen puoliksi hollantilainen ja minä puhun - paljon.

Miksi siis kaiken tämän jälkeen suljin blogini? Koska tuntui, etten voikaan enää kirjoitaa haluamallani tavalla. Muutamia tekstejäni ymmärrettiin todella väärin ja sain aikaan pienen sanasodan. Nämä väärinkäsitykset on toivottavasti viimeistään eilen setvitty asianomaisten kanssa.
Lainaan itseäni: "Minä pidän sinisestä, mutta se ei tarkoita, että sinunkin täytyy siitä pitää."

Loppuun kuvia (minusta), jotka tukevat ajatustani: Elämässä pitää olla kokemuksia.

Jep, minä turkoosissa.