But I don't Care

Kohta kolme viikkoa takana ja ihan muutaman kerran ollaan kompasteltu kiviin ja kantoihin. Mutta töitä on tehty! On tehty niin paljon, että pieni peijooni täytyy kohta laittaa laihdutuskuurille. Onneksi vaa'asta on paristo lopahtanut. Eipähän tarvitse punnita ja kauhistella suuria lukuja. Tito punnittiin viikon välein, Totti punnitaan noin niin kuin sen mukaan, kuinka sitä jaksaa kantaa rapuissa ja miten paljon valjaita täytyy säätää.

Sääntöjä meillä on paljon ... vähemmän kuin Titolla. Me vain mennään, koetaan ja tehdään kaikkea kivaa - eli syödään. Kaikkea. Hiekkaa, lehtiä, marjoja, papuja, herneitä, kesäkurpitsaa... Saa tuo ihan oikeaakin ruokaa. Alas ovat menneet poffut, hepat, riistat, linnut, lehmut ja sisuskalut eri eläimiltä. Luita riiviö on saanut syödäkseen lampaalta, poffulta, broilerilta, lehmulta ja tänään porolta. Aika merkittävä ero on luiden antamisessa näille pojille. Jos Titolle antaa esimerkiksi naudan ydinluun, se luu on lihoineen päivineen vielä parin viikon jälkeenkin jossain nurkassa. Vähän on maisteltu, mutta suurin osa on edelleen koskematonta. Samaisen, kun antaa Tottikselle, luu on iltaan mennessä täysin puhdas kaikesta irtoavasta. Ja luussa näkyy hampaiden tekemät kaiverrukset. Minä niin pidän ahneesta lapsesta. Ruokakaan ei pilaannu enää jääkaapissa. Pieniä (suuria) iloja.

Tässä viime viikonlopulta jokunen kuva.

I won't give up on Us

Even if the skies get rough

I'm giving You all my Love

I'm still looking up 

Minulta on kysytty jo useamman kerran, miksi en ole kirjoittanut Totin kanssa touhuamisesta samalla tavalla kuin Titon pentuaikoina. Pari viikkoa meillä on nyt takana ja siihen on sisältynyt ruusuisen ihania hetkiä, mutta vastapainoksi on eletty epätoivoisia aikoja ja kyyneliä on vuodatettu korvaamaan puuttuvat syyssateet.

Ensimmäiseen liittyvät hetket, jolloin pojat pistävät painiksi. Yhteislenkit, jolloin pojat kävelevät rinnakkain valkoiset hännänpäät vipattaen. Naurut saa aikaan esimerkiksi hetki, jolloin Totti haistaa lihaa. Sen silmät pullahtavat päästä ja se tekee kaikkensa saadakseen ruokaa. Se avaa kitansa ja ottaa ruokaa niin paljon, että luulisi leukojen menevän sijoiltaan. Kun opettelimme ensimmäisiä kertoja otteen irroittamista lelusta, Totti alkoi tajuta hyvin nopeasti, mistä on kyse. Lopputuloksena se päästi heti oikein irti ja alkoi raivopäänä haukkua, että ny siihen leluun liikettä. Sehän päästi jo irti! Miksi ei lelu liiku!! Ja voi hyvän tähden, miten sydän sulaa, kun Tottia kutsuu. Niin kovaa se tulee, että muutaman kerran on mennyt kuperkeikaksi. Pienet jalat eivät oikein tahdo vielä pysyä mukana.

Mutta voihan vollotus... Vaikka Totti on hurrrrja ja pieni raivopää, se ei ole kovin rohkea - etenkään hämärällä ja pimeällä. Ihmiset ja koirat ovat oikeastaan kovin, KOVIN pelottavia. Parin viikon aikana ei ollakaan tuhlattu ruokaa temppuihin tai muuhun vastaavaan. Ruokaa saadaan ulkona ja paljon vierailta ihmisiltä. Jonnakin sai eilen todeta, että on sitten treenattu. Pyöreä vatsa kertoo treenin määrästä!

Napero on kuitenkin vielä hurjan pieni eli haetaan se kirves takaisin kaivon reunalta ja jatketaan treenaamista.

On syksy niin ihmeellinen, tätä kaikkea ymmärrä en...

Raaka liha tekee pennuista vihaisia ja raa'at luut tappajia!

It's not the end of the World

Jos joku asia tehdään nyt toisin kuin kolme vuotta sitten, se on yksinolo. Titon aikaan olin heti kättelyssä 1,5 kk lomalla eli minulla oli kaikki aika opettaa yksinolo juuri niin kuin halusin. Pohjia tehtiin paljon eikä tuo päässyt kovin usein huutamaan.

Nyt olen kuitenkin töissä ja muutenkin paljon menossa. Ei tässä ole ollut minkäänlaista mahdollisuutta "lisätä 5 minuuttia kerrallaan yksinoloaikaan". Olen siis tehnyt ns. voitavani. Laatuaikaa se, mikä ollaan yhdessä ja portin takana, kun olen poissa tai nukutaan. Viikon kuuntelin raivoamista ja aamuyölläkin heräsin muutaman kerran neljän aikoihin seiniä tärisyttävään huutoon. Eipä auttanut kuin painaa omaa päätä vain syvemmälle tyynyihin.

Jotta tässä olisi jotakin järkeä, olen pitänyt tietyistä säännöistä kiinni. Nyt viikon jälkeen Totti menee lähes joka kerta joko makoilemaan, nukkumaan tai syömään luuta, kun se laittaa portin taakse. Ei siis aloita enää raivoamista tajutessaan kohtalonsa. Kotiin tullessani lapsonen on ollut uninen eli ei se kovin paniikissa taida yksinoloaan viettää. Voipi olla, että parin viikon kuluttua olen ostelemassa korvatulppia, mutta nyt näyttää hurjan hyvältä. *kop kop*